joulunkellot kajahtaa
Ja siinä laulussa on kaikki väärin.
Ei hiljaa voi kajahtaa.
Ja juhlimisen päivä oli jo.
Talvipäivän seisauksen, vuoden lyhimmän päivän, osasivat esi-isämme löytää taivaalle katsomalla. Ilman kaukoputkia tai kameroita.
Jokaisen vuoden ensimmäistä päivää juhlivat oppineet -
aina ja iänkaikkisesti.
Siis oppineet, eli ne-jotka-eivät-ole-opetettuja.
Muut ostelevat käyttämättömän rakkauden ja huonon omantunnon lahjuksia jouluaaton perhetapaamiseen ja ampuvat tavan vuoksi raketteja taivaan tuuliin viikon päästä.
Turhuuksien turhuus ja kaikki turhuus.
Oma navan, perheen, kansakunnan, homo sapiens-lajin pitäminen maailman keskipisteenä on Nummisuuratin Eskon (Aleksis Kiven) sanoin : "tyhmyydelle ei voi mitään! mutta typeryydelle minä olen vihainen kuin rakkikoira."
Siinä on sanomiseni, tällä ja kaikille jouluille.
Aina yhtä iloisena ja positiivisena verinen miekka kädessä
Lauri Punaparta
PS. Harmaaparta, eli joulupukki, on samaa sukua... hän myös on satujen ja tarujen ja totuuden hämärän tosi-olento.
keskiviikko 23. joulukuuta 2009
torstai 5. marraskuuta 2009
Muurahaiset
Sataa lunta. ”Maa on aivan valkoinen... ja Killellä on tonttulakki päässä,” lapsenmielisenä rallattelen.
Ilo on otettava hetkestä.
Marko Vuokolan näyttelyn avajaisissa Galleria Anhavassa (näyttelystä lisää myöhemmin) tapasin Pete Kuokan. Pete on se taikasormi, jonka kuvanvalmistuksen ansiosta kuvat niin monissa valokuvakirjoissa näyttävät hyviltä. Puhuimme tietysti ammatillisiakin: digitaalista kuvanvalmistusta, uusimpia tulostusmateriaaleja. Ja Pete kuvaili suunnittelemansa videoteoksen. Vahva idea, ajassa. Toivon että hän sen toteuttaa. En tietysti paljasta juonta. Teos shokeeraa ilmastonmuutoksen väistämättömällä konkretialla.
Ja siitä linssitaiteesta siirryimme väkisin elämän taiteeseen. Tuhon estetiikkaan ja edistysuskonnon etiikkaan.
Pete referoi Englannin ilmatieteen laitokseen kuuluvan Hadley Centren uusinta julkistusta, joka jotenkin minulta oli jäänyt huomaamatta. (Ei ole tv:tä eikä Hesaria, vain Hisari, ja toki netti, josta ekologisesti kestävämmin voi saada kaikki uutiset. Lähitoimintaa kuten Hisaria (=Hirvensalmen Sanomat), joka ilmestyy 8-sivuisena kerran viikossa, haluan tukea.)
Hadley Centre tutkii ilmastonmuutosta.
Heidän tuoreimmat tulevaisuusskenaarionsa näyttävät todennäköisimpänä keskiarvona että 2070 maapallon keskilämpötila on noussut noin 4C. Se tarkoittaisi Etelä-Suomessa noin 8C vuotuisen keskilämpötilan nousua. Ja Pohjoisnavalla noin 15C nousua. Ja mm koko Länsi-Afrikassa sateettoman kuuman aavikoitumisen. Tässä linkki: Hadley Centre.
Mutta ei 7 miljardia ihmistä. Ei sinnepäinkään.
Pete oli jo tilannut tämänkin uuden kirjan kirjastosta.
torstai 22. lokakuuta 2009
postimies ei soita kolmesti
Postiluukkuni päällä lukee "ei mainoksia". Vaan postimies pudotti sinne silti mainoslehdykän. Ei siinä mitään.
Muutakuin että 40-tuumainen HD-telkkari maksaisi 699.
Testailin viime viikolla uutta Olympus Pen-kameraani. Se on katukuvaajien aarteen 60-luvulta reinkarnaatio - ensimmäinen taskuun mahtuva digikamera, jonka kuvanlaatu kelpaa taulukokoisiksi printeiksi. Lipsahti. Käänsin kuvausmoodin kiekkoa huolimattomasti, ja otinkin kovan tuulen viemistä koivunlehdistä videokuvaa.
Fiksut ihmiset eivät enää kanna jokaisen aamunsa sanomalehtiä paperinkeräyslaatikkoon. Vaan lukevat tietokoneen ruudulta - kuten sinäkin luet nyt.
Hienoin dokumentti tapahtuneista oli muinoin - vain muutamia vuosikymmeniä sitten - mustavalkoista valokuvaa. Nyt se on värillistä elävää kuvaa näyttöpäätteellä.
Jo tapahtuneen teknologian loikan hidasteena roikumme vain me. Valokuvaajat.
Postinjakaja ei soita ovikelloa kolmatta kertaa.
Muutakuin että 40-tuumainen HD-telkkari maksaisi 699.
Testailin viime viikolla uutta Olympus Pen-kameraani. Se on katukuvaajien aarteen 60-luvulta reinkarnaatio - ensimmäinen taskuun mahtuva digikamera, jonka kuvanlaatu kelpaa taulukokoisiksi printeiksi. Lipsahti. Käänsin kuvausmoodin kiekkoa huolimattomasti, ja otinkin kovan tuulen viemistä koivunlehdistä videokuvaa.
Fiksut ihmiset eivät enää kanna jokaisen aamunsa sanomalehtiä paperinkeräyslaatikkoon. Vaan lukevat tietokoneen ruudulta - kuten sinäkin luet nyt.
Hienoin dokumentti tapahtuneista oli muinoin - vain muutamia vuosikymmeniä sitten - mustavalkoista valokuvaa. Nyt se on värillistä elävää kuvaa näyttöpäätteellä.
Jo tapahtuneen teknologian loikan hidasteena roikumme vain me. Valokuvaajat.
Postinjakaja ei soita ovikelloa kolmatta kertaa.
tiistai 29. syyskuuta 2009
Jos se oikea tulisi vastaan...
600 teosta on vielä enemmän (liikaa) kuin 400 kepposta.
Se on suunnilleen se määrä mikä Art Fair Suomi 2009-tapahtumaan on ripustettu Kaapelitehtaalle Helsingissä noin 150 taiteilijalta, jotka ovat joko Valokuvataiteilijoiden Liiton tai MUU:n jäseniä.
Tämähän ei ole kuratoitu näyttely suinkaan, vaan liittojen jäsenten teosmyynti.
Sama katsojan uupumus toki iskee kaikilla taidemessuilla.
Konseptina tälle vuodelle on ollut, että "mieluummin pieniä/halpoja teoksia". Ajatus takana on kannatettava - valokuvataiteelle pyritään luomaan laajempaa yksityistä ostajakuntaa. Tulokset avajaisviikonlopun jälkeen eivät ole kovin mairittelevia, valitettavasti.
Mutta kävijöitä on ollut paljon, monin kerroin se mitä yksittäinen näyttely esimerkiksi Galleria Hippolytessä vetää. Sekin on tärkeää.
Ja kuten Harri Pälviranta totesi ripustustalkoissa: "Kyllähän tällä tapahtumalla on myös yhteisöllinen merkitys." Niin, niille jotka niissä talkoissa, avajaisissa ja tapahtumissa ovat mukana. Sitä ei pidä väheksyä kun kaikki ovat kiireisiä omilla tahoillaan. Kuvataiteilijan työ on luonteeltaan yksin puurtamista. Vain aniharvalla, edes videotaidetta tekevistä, on rahoitusta kerätä ympärilleen työryhmä.
Valokuvataiteen Museon 40-vuotisnäyttelyssä (katso Katseesta "Sattumanvaraisuus määrittelee kokonaisuutta" ) mukana olleiden taiteilijoiden palaute on, että Timo Kelarannan konsepti - hänen mukaan kutsumansa taiteilijat tapasivat ja keskustelivat teoksistaan ja teosvalinnoista lukuisia kertoja - oli hyvin antoisa.
Tapahtumasta ja ripustamisesta päävastuun kantanut tiimi ansaitsee syvän kumarruksen. Paperilla mahdottomalta näyttävä palapeli saatiin kasaan ja annetut premissit huomioiden hyvin toimivaksi neljässä päivässä.
Eräs taidetta harvakseltaan keräävä tuttavani kiteytti osuvasti: "Yleiskuva. Että tällaista tehdään. Mutta suuri määrä ja epätasaisuus ikäänkuin hävittää värit. Mielikuva jää harmaaksi. Jos olisin tullut sillä mielellä, että jotain ostan...olisin varmaan vain hakenut helmiä, ja ohittanut kaiken muun."
Minä katselin velvollisuudentunnosta kaiken, ja jotain silti jäi, mutta useimmat niistä olivat jo ennestään tuttuja: Jouko Lehtolan pienet taivaankuvat, Adel Abidinin videoteokset, Ari Kakkisen monumentti valkoiselle, Timo Kelarannan voimakkaat "runot", jne.
Jotain uuttakin: Pekka Niittyvirta vetää omilla poluillaan. Hänen tuoreet abstraktionsa filmin ja digitaalisten tiedostojen virheistä ja rikkoutumisista muuttuvat aina vaan vahvemmiksi. Viesti, väline!, on vahva. Informaatio, dokumentaatio, on kovin altis korruptoitumiselle.
Kalle Katailan teoksia en ollut nähnyt ennen livenä. "Shephardin" mustan taivaan vääränvärinen realismi kolahti. Vähän niin kuin jokin melodia, joka puskee soimaan päässä vaikka sen käskisi olla hiljaa. Uskomattomin esimerkki: viime viikolla panimme kajakkeja kuntoon pelastautumisharjoituksia avomerellä varten. Kollegani kysyi: "Lauri, miksi ihmeessä sä vihellät Hoosianna Daavidin poikaa?" Enpä ollut edes huomannut. Enkä osaa selittää.
Törmäsin Erik Uddströmiin Jyrkin Portinin jääpalan sisällä olevan ahvenen edessä. Puhuimme tietysti kalastuksesta - Erik ihmetteli kun oli kuullut yhdeltä alan ammattilaiselta, että oikea tapa pakastaa kalaa on niin että se on jääpalan sisällä. Niin on. Ei tarvi olla jääpala. Riittää ohut jääkuori, joka ikään kuin umpiopakkaa kalan. Se säilyy monta kuukautta pidempään kuin vain muovipussissa.
Portinin teokset olivat ensimmäiset jotka olivat hänet pysäyttäneet. Niiden taidokkaan leikin melkein-mustavalkoisuudessa olin minäkin noteerannut - vähillä väreillä voi syntyä enemmän. Portinin aiheet ja rajaukset kertovat harkitusta ja hallitusta omasta kielestä.
Nyt viheltelen - se on mulla töitä tehdessä hyvin tyypillistä - taas jotain sävelmää, josta ei ole aavistustakaan mikä se on. Kuulostaa romantiikan kaudelta. Höh.
Pitää palata tulevaisuuteen.
Se on suunnilleen se määrä mikä Art Fair Suomi 2009-tapahtumaan on ripustettu Kaapelitehtaalle Helsingissä noin 150 taiteilijalta, jotka ovat joko Valokuvataiteilijoiden Liiton tai MUU:n jäseniä.
Tämähän ei ole kuratoitu näyttely suinkaan, vaan liittojen jäsenten teosmyynti.
Sama katsojan uupumus toki iskee kaikilla taidemessuilla.
Konseptina tälle vuodelle on ollut, että "mieluummin pieniä/halpoja teoksia". Ajatus takana on kannatettava - valokuvataiteelle pyritään luomaan laajempaa yksityistä ostajakuntaa. Tulokset avajaisviikonlopun jälkeen eivät ole kovin mairittelevia, valitettavasti.
Mutta kävijöitä on ollut paljon, monin kerroin se mitä yksittäinen näyttely esimerkiksi Galleria Hippolytessä vetää. Sekin on tärkeää.
Ja kuten Harri Pälviranta totesi ripustustalkoissa: "Kyllähän tällä tapahtumalla on myös yhteisöllinen merkitys." Niin, niille jotka niissä talkoissa, avajaisissa ja tapahtumissa ovat mukana. Sitä ei pidä väheksyä kun kaikki ovat kiireisiä omilla tahoillaan. Kuvataiteilijan työ on luonteeltaan yksin puurtamista. Vain aniharvalla, edes videotaidetta tekevistä, on rahoitusta kerätä ympärilleen työryhmä.
Valokuvataiteen Museon 40-vuotisnäyttelyssä (katso Katseesta "Sattumanvaraisuus määrittelee kokonaisuutta" ) mukana olleiden taiteilijoiden palaute on, että Timo Kelarannan konsepti - hänen mukaan kutsumansa taiteilijat tapasivat ja keskustelivat teoksistaan ja teosvalinnoista lukuisia kertoja - oli hyvin antoisa.
Tapahtumasta ja ripustamisesta päävastuun kantanut tiimi ansaitsee syvän kumarruksen. Paperilla mahdottomalta näyttävä palapeli saatiin kasaan ja annetut premissit huomioiden hyvin toimivaksi neljässä päivässä.
Eräs taidetta harvakseltaan keräävä tuttavani kiteytti osuvasti: "Yleiskuva. Että tällaista tehdään. Mutta suuri määrä ja epätasaisuus ikäänkuin hävittää värit. Mielikuva jää harmaaksi. Jos olisin tullut sillä mielellä, että jotain ostan...olisin varmaan vain hakenut helmiä, ja ohittanut kaiken muun."
Minä katselin velvollisuudentunnosta kaiken, ja jotain silti jäi, mutta useimmat niistä olivat jo ennestään tuttuja: Jouko Lehtolan pienet taivaankuvat, Adel Abidinin videoteokset, Ari Kakkisen monumentti valkoiselle, Timo Kelarannan voimakkaat "runot", jne.
Jotain uuttakin: Pekka Niittyvirta vetää omilla poluillaan. Hänen tuoreet abstraktionsa filmin ja digitaalisten tiedostojen virheistä ja rikkoutumisista muuttuvat aina vaan vahvemmiksi. Viesti, väline!, on vahva. Informaatio, dokumentaatio, on kovin altis korruptoitumiselle.
Kalle Katailan teoksia en ollut nähnyt ennen livenä. "Shephardin" mustan taivaan vääränvärinen realismi kolahti. Vähän niin kuin jokin melodia, joka puskee soimaan päässä vaikka sen käskisi olla hiljaa. Uskomattomin esimerkki: viime viikolla panimme kajakkeja kuntoon pelastautumisharjoituksia avomerellä varten. Kollegani kysyi: "Lauri, miksi ihmeessä sä vihellät Hoosianna Daavidin poikaa?" Enpä ollut edes huomannut. Enkä osaa selittää.
Törmäsin Erik Uddströmiin Jyrkin Portinin jääpalan sisällä olevan ahvenen edessä. Puhuimme tietysti kalastuksesta - Erik ihmetteli kun oli kuullut yhdeltä alan ammattilaiselta, että oikea tapa pakastaa kalaa on niin että se on jääpalan sisällä. Niin on. Ei tarvi olla jääpala. Riittää ohut jääkuori, joka ikään kuin umpiopakkaa kalan. Se säilyy monta kuukautta pidempään kuin vain muovipussissa.
Portinin teokset olivat ensimmäiset jotka olivat hänet pysäyttäneet. Niiden taidokkaan leikin melkein-mustavalkoisuudessa olin minäkin noteerannut - vähillä väreillä voi syntyä enemmän. Portinin aiheet ja rajaukset kertovat harkitusta ja hallitusta omasta kielestä.
Nyt viheltelen - se on mulla töitä tehdessä hyvin tyypillistä - taas jotain sävelmää, josta ei ole aavistustakaan mikä se on. Kuulostaa romantiikan kaudelta. Höh.
Pitää palata tulevaisuuteen.
tiistai 8. syyskuuta 2009
nyt on siikojen aika
kun on oikeat kamppeet (tuilik, eli länsigrönlantilainen perinteinen hylkeennahkainen huppu/viitta/aukkopeite, tai kuivapuku, ja alla villakerrastoja muutama) ja tietysti kajakki, kesä Suomenlahdella loppuu vasta kun tulee liikaa jäitä meloa eteenpäin.
Näillä vehkeillä - minulla on itse oman rannan puista ja ostetusta puuvillakankaasta tehty kajakki allani - minun kesäni ei loppunut eilen.
Terminen kesä jo monin paikoin Suomessa päättyi eilen. Sen määritelmä kun on että yölämpötila keskimäärin pysyi alle 10 asteen.
Kuka sanoo koska kesä loppui? Kuka kertoo minulle mehiläisten sanoman niiden surratessa kasvihuoneeni chileissä?
En minä. Etkä sinä.
Siis kuka?
Punainen on yhteinen sopimus. Siitä, punaisen mahdottomuudesta, olen tehnyt taidetta pennusta asti. Sinun punaisesi rajat eivät ole naapurisi punaisen rajat. Hänestä se rajapunainen on jo sinistä, tai oranssia.
Vaan mitäpä väliä sillä? Kuusikiloinen järvitaimen, joka tarttui siikaverkkoon, on aika saman näköinen kuin järvilohi. Ja kun täältä Puulalta molempia nostetaan, voisimme kinata pitkän illan. Mutta hiton hyvä syötävä se on, olkoon pilkuton lohi tai kumman väkäleukainen taimen.
Minä vetäisen sen ruodottomaksi ja panen perkeet kiuhumaan hitaasti pariksi tunniksi. Parempaa sashimia tai kalalientä et ole syönyt koskaan.
Siinäpä se.
Elintasoa mitataan.
Bhutanin viimeinen kuningas, ennen kuin luopui vallastaan perustuslaillisen demokratian hyväksi, lanseerasi valtiotaan ja kansaansa mittaamaan käsitteen elämisentaso.
Kun tulee jano, kävelen järven rantaan.
Kun tulee nälkä, vien soutuveneelläni muutaman verkon ja katiskan ulos. Ja näin loppukesällä poimin hätänälkään mustikoita tai puolukoita. Ja pikapaistan, voissa!, ukonsienen hatun.
Suurin osa tuntemistani taiteilijoista on köyhiä, mitattiin sitten elintasoa tai elämisentasoa.
Elintason niukkuus lienee hyväksytty valinta - vaikka ns huiput keräilevätkin Mersuja.
Mutta elämisentason niukkuus on säälittävää.
Kun nuori taiteilija väistämättä valitsee vähäiset tulot: töistään, hanttihommista, sossusta jne, mikä typeryys on valita myös vähäinen elämisentaso!
Schnabeliksi tai Ristiksi ei pääse taiteellisilla lahjakkuuksilla. Markkinointiekonomin koulutuskaan ei riitä - pitää olla luontaista kykyä. Itsensä markkinointiin, ei taiteiluun.
Onko se sitten elämisentasoa? Menestynyt markkinointi-artisti voi tehdä isoja teoksia isoihin paikkoihin joista hyvin pienilevikkiset taidejulkaisut kirjoittavat isosti, ja ehkä isot uutiskanavatkin Tv:ssä uutisoivat minuutin.
Ja voi ajaa isolla autolla, Hummerilla peräti. Ja jatkaa heikkoa itsetuntoaan lukemattomilla muilla tavoilla.
Ei, se ei ole elämisentasoa sen enempää kuin suurin osa edes köyhien taiteilijoiden köyhästä taiteilusta. Ja koska kumpikaan ei ole elämisentasoa, se on surkeaa. Eikä ainakaan taidetta.
Paistan nyt saunalta kävellessä nappaamani kuusi pientä punikkitattia, yksinkertaisella reseptilläni. (Salainen, tietysti!) Niiden sivuun tulee pieniä tomaatteja kasvihuoneesta, ja eilisiä siikoja graavattuna (koita tätä: rosepippuria, tinjamia, sokeria, suolaa - kolme-neljä tuntia siian koosta riippuen)
Taide on taiten tekemistä.
Kameran ja pensselin ja kitaran voit heittää mereen.
kehottaa
Lauri Nykopp
jonka mereen heittämistä ei ole lukuamaanantai 29. kesäkuuta 2009
lahnoja kalastamassa
90mm riimuverkkoihin ei jää kuin yli 1,5-kiloiset. Ja nyt kun kutuaika on ohi ne isot ovat niin fiksuja eivätkä ryntäile verkkoon. Eilen kävin aitoon eskimotyyliin hiljaa ja hiljempaa kajakilla katsomassa verkot tuolta kolmen kilometrin päästä lahnalahdesta. Näin tyynen veden alta kaksi isoa siellä. Vaan verkoissa ei ollut ketään.
Verkkojen lasku ja nosto kapeasta kajakista - itse tehty, grönlantilaisen mallin mukaan, paikallisista puista ja vedentuomista, ilman ruuveja, nauloja tai liimaa. Toki hylkeennahkojen sijasta pinnaksi ompelin tukevaa puuvillakangasta.
Niin, se verkkojen nosto. Se on miehekästä puuhaa. Nykynaisilta se voisi käydä myös. Mutta ei näiltä pullapojilta jotka täällä Puulan selillä pörryyttelevät isoilla uisteluveneillään, kaksitoista vapaa hörhöllään. Eivätkä yleensä saa yhtään järvilohta tai taimenta. Minä nostan verkoillani niitäkin kotitarpeiksi.
Kun vesi on ollut näin tyyni... on vaan pysähdyttänyt katselemaan valoja ja aaltoja ja rantoja.
Kamerakin olisi voinut olla mukana.
Mutta näitä minä en jaa. Kokemaan voit tulla.
Sitten mietin qajaqissani näitä taiteena markkinoitavia kaupunkinäppäilyjä. Ja ihmisnäppäilyjä, Biafrasta tai Turkista. Että miksi en näe näyttelyissä myös "näkemyksellisiä hetkiä" näistä meidän ihmisistämme - rantakallioista, männyistä, sudenkorennoista ja pintaan hyppäävistä taimenista?
Vaan arvostamanikin, ne harvat valokuvaajat joilla on silmää, näyttävät vain pikakuvia kaupunkien tylystä betonista ja rautaromusta ja nuorisosta kännissä ja raskaista naisista valkoiseksi sudituissa betonikopeissa. Takalan Antero - Katse Galleriassa nyt - on ollut valokuvaajaksi harvinaisen lähellä syvään näkijöitä kuten Al-Ghazzali, Mark Rothko ja Barnett Newman. Mutta Takalakin on joutunut 70-vuotiaaksi kulkemaan omia polkujaan. Valokuvataiteen Museon retrospektiivi keväällä 2010 on ensimmäinen kunnon katsaus hänen tuotannostaan.
Sitten kun öljyllä tuotettu ja tuotu ruoka sieltä kaupunkien S-Marketeistä käy kestämättömän kalliiksi (ja perin loppuu) on liian myöhäistä yrittää oppia elämään.
Tehomaatalous, länsimaisten kaupunkilaisten ruokatuotanto, käyttää keskimäärin 12 KCal energiaa jokaista syötyä 1 Kcal ruokaa kohden. Siinä keskiarvossa ovat mukana koneet, lannoitus, kuljetus, naudan sisäfile, hampurilaiset, oluet, ruukkusalaatit, tomaatit, uudet perunat ja muoviin pakkaus.
Tee jotain. Älä ota valokuvia. Vaan tee jotain, josta lapsenlapsesi voivat olla ylpeitä.
Tätä kuvaa täältä Puulalta ei ottanut Arno Rafael Minkkinen, itsestään eikä minusta. Tämä kuva ei yrittänyt eikä aio olla taidetta, niinkuin faijani Tola ja minä taide ja valokuva nähdään.
Tola vaan näpsäsi vuosikymmenten rutiinilla "hetken" kun tulin verkkoja kokemasta. Kalat olivat tallessa, jaloissani sätkivät.
Tee jotain, ehkä siitäkin voi ottaa valokuvia.
Taidetta on taiten tekeminen.
Verkkojen lasku ja nosto kapeasta kajakista - itse tehty, grönlantilaisen mallin mukaan, paikallisista puista ja vedentuomista, ilman ruuveja, nauloja tai liimaa. Toki hylkeennahkojen sijasta pinnaksi ompelin tukevaa puuvillakangasta.
Niin, se verkkojen nosto. Se on miehekästä puuhaa. Nykynaisilta se voisi käydä myös. Mutta ei näiltä pullapojilta jotka täällä Puulan selillä pörryyttelevät isoilla uisteluveneillään, kaksitoista vapaa hörhöllään. Eivätkä yleensä saa yhtään järvilohta tai taimenta. Minä nostan verkoillani niitäkin kotitarpeiksi.
Kun vesi on ollut näin tyyni... on vaan pysähdyttänyt katselemaan valoja ja aaltoja ja rantoja.
Kamerakin olisi voinut olla mukana.
Mutta näitä minä en jaa. Kokemaan voit tulla.
Sitten mietin qajaqissani näitä taiteena markkinoitavia kaupunkinäppäilyjä. Ja ihmisnäppäilyjä, Biafrasta tai Turkista. Että miksi en näe näyttelyissä myös "näkemyksellisiä hetkiä" näistä meidän ihmisistämme - rantakallioista, männyistä, sudenkorennoista ja pintaan hyppäävistä taimenista?
Vaan arvostamanikin, ne harvat valokuvaajat joilla on silmää, näyttävät vain pikakuvia kaupunkien tylystä betonista ja rautaromusta ja nuorisosta kännissä ja raskaista naisista valkoiseksi sudituissa betonikopeissa. Takalan Antero - Katse Galleriassa nyt - on ollut valokuvaajaksi harvinaisen lähellä syvään näkijöitä kuten Al-Ghazzali, Mark Rothko ja Barnett Newman. Mutta Takalakin on joutunut 70-vuotiaaksi kulkemaan omia polkujaan. Valokuvataiteen Museon retrospektiivi keväällä 2010 on ensimmäinen kunnon katsaus hänen tuotannostaan.
Sitten kun öljyllä tuotettu ja tuotu ruoka sieltä kaupunkien S-Marketeistä käy kestämättömän kalliiksi (ja perin loppuu) on liian myöhäistä yrittää oppia elämään.
Tehomaatalous, länsimaisten kaupunkilaisten ruokatuotanto, käyttää keskimäärin 12 KCal energiaa jokaista syötyä 1 Kcal ruokaa kohden. Siinä keskiarvossa ovat mukana koneet, lannoitus, kuljetus, naudan sisäfile, hampurilaiset, oluet, ruukkusalaatit, tomaatit, uudet perunat ja muoviin pakkaus.
Tee jotain. Älä ota valokuvia. Vaan tee jotain, josta lapsenlapsesi voivat olla ylpeitä.
Tätä kuvaa täältä Puulalta ei ottanut Arno Rafael Minkkinen, itsestään eikä minusta. Tämä kuva ei yrittänyt eikä aio olla taidetta, niinkuin faijani Tola ja minä taide ja valokuva nähdään.
Tola vaan näpsäsi vuosikymmenten rutiinilla "hetken" kun tulin verkkoja kokemasta. Kalat olivat tallessa, jaloissani sätkivät.
Tee jotain, ehkä siitäkin voi ottaa valokuvia.
Taidetta on taiten tekeminen.
torstai 11. kesäkuuta 2009
netti ja tietokoneruutu
Valokuvataiteen Museon juhlanäyttelyssä oli paljon väkeä. "Cocktail-kutsut", jossa small-talkkia on paljon, kenenkään kanssa ei kovin montaa lausetta vaihdeta, kun sitten tarvii tervehtiä seuraavaa tuttua.
Se nyt kuuluu ajan, ja tällaisen tilaisuuden, luonteeseen. Mutta Timo Kelarannan konsepti rakentaa tämä näyttely: valitut taiteilijat tapasivat ja juttelivat töistään lukuisia kertoja, on minulle näyttelyn suurin anti. Siellä on paljon hienoja töitä, ei siinä mitään. Dialogi, olkoon sitten keskinäistä kehumista tai kovaa kinaamista, vähän eri kanteilta katsovien taiteilijoiden kesken, on tavattoman hedelmällistä.
Tällaisessa maailmassa jossa epävarmuutta tulevasta on niin paljon, ja mahdollisuuksia niin valtavasti.
Näyttelyn tiimoilta tulee Katseeseen Marja-Terttu Kivirinnan ja Harri Pälvirannan dialogi. Eli en puhu siitä enempää.
Muuta kuin että päällimäiseksi kuvaksi jäi näyttelyn nuorimman taiteilijan, Santeri Tuorin "tauluna" seinällä esitetty lyhyt lausuma. Muistin varassa siteeraten: "En halua että minut luokitellaan valokuvataiteilijaksi. Valokuva on vain osa kuvataiteen kenttää... Mutta valokuva on hyvä väline - siinä on lähtökohtaisesti aina liikaa informaatiota, detaljeja. Niitä poistamalla löytyy lopulta olennainen." Niinpä. Tuorilta esillä oleva videoteos toimisi varmaan tietokoneruudulla.
Se on väistämättä tulevaisuutta.
On ilo katsoa hienoja taidekirjoja. Netissä. Elina Brotherus ja Juha Nenonen ovat juuri avanneet uudet kotisivut (www.elinabrotherus.com ja www.juhanenonen.net), jotka ovat hienosti toteutettuja, tyylikkäitä, ja kertovat vahvasti kummankin taiteilijan tarinan.
Molempien teokset ovat (olleet ainakin) taidevalokuvan kaanonissa. Seinätauluja. Mutta kun näitä sivustoja katson, odotan, ja oletan, nettiin ajateltuja teoksia.
Se nyt kuuluu ajan, ja tällaisen tilaisuuden, luonteeseen. Mutta Timo Kelarannan konsepti rakentaa tämä näyttely: valitut taiteilijat tapasivat ja juttelivat töistään lukuisia kertoja, on minulle näyttelyn suurin anti. Siellä on paljon hienoja töitä, ei siinä mitään. Dialogi, olkoon sitten keskinäistä kehumista tai kovaa kinaamista, vähän eri kanteilta katsovien taiteilijoiden kesken, on tavattoman hedelmällistä.
Tällaisessa maailmassa jossa epävarmuutta tulevasta on niin paljon, ja mahdollisuuksia niin valtavasti.
Näyttelyn tiimoilta tulee Katseeseen Marja-Terttu Kivirinnan ja Harri Pälvirannan dialogi. Eli en puhu siitä enempää.
Muuta kuin että päällimäiseksi kuvaksi jäi näyttelyn nuorimman taiteilijan, Santeri Tuorin "tauluna" seinällä esitetty lyhyt lausuma. Muistin varassa siteeraten: "En halua että minut luokitellaan valokuvataiteilijaksi. Valokuva on vain osa kuvataiteen kenttää... Mutta valokuva on hyvä väline - siinä on lähtökohtaisesti aina liikaa informaatiota, detaljeja. Niitä poistamalla löytyy lopulta olennainen." Niinpä. Tuorilta esillä oleva videoteos toimisi varmaan tietokoneruudulla.
Se on väistämättä tulevaisuutta.
On ilo katsoa hienoja taidekirjoja. Netissä. Elina Brotherus ja Juha Nenonen ovat juuri avanneet uudet kotisivut (www.elinabrotherus.com ja www.juhanenonen.net), jotka ovat hienosti toteutettuja, tyylikkäitä, ja kertovat vahvasti kummankin taiteilijan tarinan.
Molempien teokset ovat (olleet ainakin) taidevalokuvan kaanonissa. Seinätauluja. Mutta kun näitä sivustoja katson, odotan, ja oletan, nettiin ajateltuja teoksia.
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
pitää tietää
Pitääkö taiteilijan tietää mitä maailmassa tapahtuu? Pitääkö tietää mitä muut aikalaistaiteilijat tekevät? Pitääkö tuntea taiteen historiaa?
Vastaus kaikkiin kysymyksiin voi olla vain kyllä. KYLLÄ isoilla kirjaimilla, JOS omaa taidetta on myös tarkoitus esittää yleisölle. Oman navan ympäriltä voi toki tehdä taidetta, mutta sen kantavuus on yhtä satunnaista kuin Vodlozeron kansallispuistoon (Euroopan suurin, Venäjän Karjalassa) puolukanpoiminnassa eksyneen huuto.
Tiedon- ja kokemisen jano tekee pikavisiitin Pariisiin tukalaksi päätöstenteoksi.
Vassily Kandinskyn retrospektiivi Centre Pompidoussaja Giorgio de Chiricon retrospektiivi Musée de l'Art Modernessa olisivat varmasti vaikuttavia kokemuksia. Mutta ne työt olen vuosien varrella isoissa näyttelyissä nähnyt ja miettinyt. Saavat jäädä väliin. Henri Cartier-Bresson'in laaja näyttely Maison Europeene de la Photographiessa kuuluisi pakolliseen oppimäärään. Enpä ole ennenkään mennyt muiden asettamien sääntöjen mukaan. Ja kirjat on hyllyssä. En siis näihin yritä ehtiä.
Kun Musée de la Monnaieessa on David La Chapellen retrospektiivi. Kamalaa glitsiä. Muoti- ja mainoskuvaaja on heittäytynyt taiteilijaksi ja tuonut vanhaan museoon sen estetiikan. Se oli ensimmäinen reaktio. Ja toinen oli että tämä on enemmän aikaamme, enemmän aikamme taidetta kuin konseptuaaliset viritelmät ranskalaisen taiteen triennaalissa La Force de l'Art 02:ssa Grand Palais'ssa. Pahassa, ei hyvässä!
La Chapelle rakentaa isolla koneistolla studiossa kuvaelmia, joissa on paljon aikaamme. Totta, sitä totta mitä tv:ssä uutisoidaan. Ja keksiläitä portretteja julkkiksista, joilla on varaa maksaa salkullinen seteleitä muotokuvastaan. Niin toimivat maalaustaiteen historian suuret nimet. Ettei siinä mitään.
Mutta kerran nähty, ja riitti. Pinta. "Kuva on vain pintaa, ja jokainen voi olla kuuluisa hetken jos pääsee telkkariin." Se oli Andy Warholin estetiikka. Häneltä on Grand Palais'ssa esillä pari sataa teosta. Nekin ovat ennen nähtyjä, mutta kävinpä silti kun olin nurkilla. Vastapäätä, Petit Palais'ssa oli laaja William Blake-näyttely. Hän olisi varmasti valokuvannut ja sitten fotoshopannut jos eläisi nyt. Siitä näyttelystä ei käy kirjoittaa tällaisessa kevyessä blogissa, niin tärkeitä hänen runonsa, ja kuvansakin, ovat minulle olleet.
Warhol sanoi noin 1973 että "olen kaupallinen taiteilija. olen aina ollut kaupallinen taiteilija."
Suunnilleen niihin aikoihin asti, Mao-portretteihin, hän radikaalisti muokkasi kuvataiteita. Sähkötuolit ja elokuva/julkkis-lehtikuvat moninkertaistettuina, ja katsottavaksi kestämättömät effat ovat hänen antinsa minulle. Myöhempien vuosien muotokuvat julkkiksista ovat lahjakasta rahastusta. Eikä siinä mitään. Mutta turha niitä oli ladata pilvin pimein tällaiseen taiteen suureen pyhäkköön. Minusta. Parin sadan metrin jono lippukassalle kertoi toista. Realismia taiteen maailmassa.
William Egglestonin uuteen tilausteokseen "Paris" Fondation Cartierissa oli myös jono. Eggleston sanoo valokuvaavansa ilman suunnitelmaa, ilman luonnoksia tai hahmotelmia. Näyttelyssä oli myös runsaasti hänen luonnosblokille sutimia piirroksia. Paperin täydeltä värillisiä viivoja. Ne avasivat kyllä näkemisen tavan hänen valokuviinsa. Ruudun täydeltä jotain, ehkä kiinnostavia linjoja, muotoja, värejä.
Katukuvausta, käsivaralta ja hetkessä. Mutta abstraktin maalaustaiteen, ei menneiden aikojen valokuvaajien (Cartier-Bressonin otoksia on nähtävillä laajasti, kuin ollakaan), hengen perineenä.
Monen suomalaisen taidekuvaajan pitäisi nähdä tämä. Ja ehkä todeta että "tehty jo", ja hakea itselleen uusia suuntia.
Gallerioissa on rauhallisempaa. Vaikka vähintään yhtä painavaa taidetta. Haim Stenbachin uudet teokset Galerie Almine Rechissä olivat tämän visiitin suurin anti (paitsi Blake, edellä).
Pappa on nostanut jalustoialle 60-luvulta asti arkipäivän esineitä. Ja niiden yhdistelmät, ja tämä konsepti - mikä tahansa Steinbachin huolella harkitsema arkipäiväinen esine voi viedä katsojan mielen tuntemattomiin maailmoihin. Näin syviä tarinoita, ja näin suurmestari Marcel Duchampin jalanjälkiä. Tilasin saman tien Amazonista kirjan Steinbachista.
Pariisin nykyiset huippugallerioista valtaosa on samoille kulmilla. Sain juosta moneen kertaan mittaamaan - pohjapiirros kun on 1800-luvulta - miten Illuusioni mahtuvat, ja mitä PR-päällikkö tarvii ranskaksi, ja mitä mieltä taas yksi "tärkeä" kuraattori on teosvalinnasta. Siinä uteliaana juostessa pikavisiitti Galerie Emmanuel Perrotinille meni pitkäksi. Lionel Esteveltä oli esillä vain tuoreita töitä. Mutta tuntui kuin olisi ollut retrospektiivi, tai perin ryhmänäyttely. Esteve sanoo että miksi ihmeessä hänen pitäisi rajoittaa luovuuttaan sarjoihin tai yhteen tyyliin tai estetiikkaan???
Hyvä kysymys, hieno näyttelykokemus.
Tony Craggin puuveistokset Galerie Thaddeus Ropacissa ovat komeita. Ei siinä mitään. Mutta että Thaddeus myy näitä hyvin, satoja tonneja kipale, ja Martti Aiha ja Kain Tapper pysyvät tarkoin varjeltuina salaisuuksina Suomessa....
Naapurimme siinä välissä, Galerie Karsten Greve, näyttää Sergio Vegan valokuvia papukaijoista, joihin hän on fotoshopannut väriruutuja (valokuvan väreistä).
Höh! Richteriä vähän, sieviä kuvia vähän... ehkä Sergio on tehnyt painaviakin teoksia että on päässyt tällaiseen galleriaan. Ja minä voin toki olla väärässä kun sanon vaan että Höh.
Pääsisipä toiseen kotiin Hirvensalmelle, laittamaan rysiä ja verkkoja veteen. Eli tekemään taiteesta totta ihmeempää.
Vastaus kaikkiin kysymyksiin voi olla vain kyllä. KYLLÄ isoilla kirjaimilla, JOS omaa taidetta on myös tarkoitus esittää yleisölle. Oman navan ympäriltä voi toki tehdä taidetta, mutta sen kantavuus on yhtä satunnaista kuin Vodlozeron kansallispuistoon (Euroopan suurin, Venäjän Karjalassa) puolukanpoiminnassa eksyneen huuto.
Tiedon- ja kokemisen jano tekee pikavisiitin Pariisiin tukalaksi päätöstenteoksi.
Vassily Kandinskyn retrospektiivi Centre Pompidoussaja Giorgio de Chiricon retrospektiivi Musée de l'Art Modernessa olisivat varmasti vaikuttavia kokemuksia. Mutta ne työt olen vuosien varrella isoissa näyttelyissä nähnyt ja miettinyt. Saavat jäädä väliin. Henri Cartier-Bresson'in laaja näyttely Maison Europeene de la Photographiessa kuuluisi pakolliseen oppimäärään. Enpä ole ennenkään mennyt muiden asettamien sääntöjen mukaan. Ja kirjat on hyllyssä. En siis näihin yritä ehtiä.
Kun Musée de la Monnaieessa on David La Chapellen retrospektiivi. Kamalaa glitsiä. Muoti- ja mainoskuvaaja on heittäytynyt taiteilijaksi ja tuonut vanhaan museoon sen estetiikan. Se oli ensimmäinen reaktio. Ja toinen oli että tämä on enemmän aikaamme, enemmän aikamme taidetta kuin konseptuaaliset viritelmät ranskalaisen taiteen triennaalissa La Force de l'Art 02:ssa Grand Palais'ssa. Pahassa, ei hyvässä!
La Chapelle rakentaa isolla koneistolla studiossa kuvaelmia, joissa on paljon aikaamme. Totta, sitä totta mitä tv:ssä uutisoidaan. Ja keksiläitä portretteja julkkiksista, joilla on varaa maksaa salkullinen seteleitä muotokuvastaan. Niin toimivat maalaustaiteen historian suuret nimet. Ettei siinä mitään.
Mutta kerran nähty, ja riitti. Pinta. "Kuva on vain pintaa, ja jokainen voi olla kuuluisa hetken jos pääsee telkkariin." Se oli Andy Warholin estetiikka. Häneltä on Grand Palais'ssa esillä pari sataa teosta. Nekin ovat ennen nähtyjä, mutta kävinpä silti kun olin nurkilla. Vastapäätä, Petit Palais'ssa oli laaja William Blake-näyttely. Hän olisi varmasti valokuvannut ja sitten fotoshopannut jos eläisi nyt. Siitä näyttelystä ei käy kirjoittaa tällaisessa kevyessä blogissa, niin tärkeitä hänen runonsa, ja kuvansakin, ovat minulle olleet.
Warhol sanoi noin 1973 että "olen kaupallinen taiteilija. olen aina ollut kaupallinen taiteilija."
Suunnilleen niihin aikoihin asti, Mao-portretteihin, hän radikaalisti muokkasi kuvataiteita. Sähkötuolit ja elokuva/julkkis-lehtikuvat moninkertaistettuina, ja katsottavaksi kestämättömät effat ovat hänen antinsa minulle. Myöhempien vuosien muotokuvat julkkiksista ovat lahjakasta rahastusta. Eikä siinä mitään. Mutta turha niitä oli ladata pilvin pimein tällaiseen taiteen suureen pyhäkköön. Minusta. Parin sadan metrin jono lippukassalle kertoi toista. Realismia taiteen maailmassa.
William Egglestonin uuteen tilausteokseen "Paris" Fondation Cartierissa oli myös jono. Eggleston sanoo valokuvaavansa ilman suunnitelmaa, ilman luonnoksia tai hahmotelmia. Näyttelyssä oli myös runsaasti hänen luonnosblokille sutimia piirroksia. Paperin täydeltä värillisiä viivoja. Ne avasivat kyllä näkemisen tavan hänen valokuviinsa. Ruudun täydeltä jotain, ehkä kiinnostavia linjoja, muotoja, värejä.
Katukuvausta, käsivaralta ja hetkessä. Mutta abstraktin maalaustaiteen, ei menneiden aikojen valokuvaajien (Cartier-Bressonin otoksia on nähtävillä laajasti, kuin ollakaan), hengen perineenä.
Monen suomalaisen taidekuvaajan pitäisi nähdä tämä. Ja ehkä todeta että "tehty jo", ja hakea itselleen uusia suuntia.
Gallerioissa on rauhallisempaa. Vaikka vähintään yhtä painavaa taidetta. Haim Stenbachin uudet teokset Galerie Almine Rechissä olivat tämän visiitin suurin anti (paitsi Blake, edellä).
Pappa on nostanut jalustoialle 60-luvulta asti arkipäivän esineitä. Ja niiden yhdistelmät, ja tämä konsepti - mikä tahansa Steinbachin huolella harkitsema arkipäiväinen esine voi viedä katsojan mielen tuntemattomiin maailmoihin. Näin syviä tarinoita, ja näin suurmestari Marcel Duchampin jalanjälkiä. Tilasin saman tien Amazonista kirjan Steinbachista.
Pariisin nykyiset huippugallerioista valtaosa on samoille kulmilla. Sain juosta moneen kertaan mittaamaan - pohjapiirros kun on 1800-luvulta - miten Illuusioni mahtuvat, ja mitä PR-päällikkö tarvii ranskaksi, ja mitä mieltä taas yksi "tärkeä" kuraattori on teosvalinnasta. Siinä uteliaana juostessa pikavisiitti Galerie Emmanuel Perrotinille meni pitkäksi. Lionel Esteveltä oli esillä vain tuoreita töitä. Mutta tuntui kuin olisi ollut retrospektiivi, tai perin ryhmänäyttely. Esteve sanoo että miksi ihmeessä hänen pitäisi rajoittaa luovuuttaan sarjoihin tai yhteen tyyliin tai estetiikkaan???
Hyvä kysymys, hieno näyttelykokemus.
Tony Craggin puuveistokset Galerie Thaddeus Ropacissa ovat komeita. Ei siinä mitään. Mutta että Thaddeus myy näitä hyvin, satoja tonneja kipale, ja Martti Aiha ja Kain Tapper pysyvät tarkoin varjeltuina salaisuuksina Suomessa....
Naapurimme siinä välissä, Galerie Karsten Greve, näyttää Sergio Vegan valokuvia papukaijoista, joihin hän on fotoshopannut väriruutuja (valokuvan väreistä).
Höh! Richteriä vähän, sieviä kuvia vähän... ehkä Sergio on tehnyt painaviakin teoksia että on päässyt tällaiseen galleriaan. Ja minä voin toki olla väärässä kun sanon vaan että Höh.
Pääsisipä toiseen kotiin Hirvensalmelle, laittamaan rysiä ja verkkoja veteen. Eli tekemään taiteesta totta ihmeempää.
maanantai 4. toukokuuta 2009
taiteen kestävyydestä
Törmäsin vappuaattona Ulla Jokisaloon. Hän oli hyvällä tuulella, upouusi digikamera innostutti. Ulla kertoi olevansa ikionnellinen uusimmasta teknologiasta. Hän kuvaa digillä ja tulostaa itse A2-kokoisella printterillä. "Haluan, ja nautin, tehdä teokseni itse, käsityöläisenä", hän sanoi. "Niin kuin aikoinaan mustavalkoisia pimiössä, mutta nyt on niin paljon enemmän mahdollisuuksia. Eikä pimeä koppi ja kemikaalihuurut vedä yhtään puoleensa, enää."
Puhe kääntyi valokuvien säilyvyyteen. "Kun istuin Kiasman hankintalautakunnassa se oli jokaisen valokuvan kohdalla vähintään puheenaihe tai este", hän kertoi. "Mutta mitenkä monet muut nykytaideteokset säilyvät? Siitä ei koskaan puhuttu."
Niinpä. Olin juuri käynyt katsomassa Jani Leinosen ja Riiko Sakkisen näyttelyn Amos Andersonin Taidemuseossa. Leinonen oli maalannut mm. elintarvikepakkauksille. Niissä käytettyjen edullisten painovärien kestävyys ei taatusti ole häävi. Ja tuskin myöskään tulosteissa bannerikankaille, joiden päälle on sitten maalattu.
Monien 50- ja 60-luvun maalausten värit ovat kärsineet - maalarit surutta vetelivät kankaille, pahveille jne sekalaisia seinämaaleja ja ties mitä. Kuuluisin esimerkki lienee Mark Rothkon Harvardin yliopistolle 1963 tekemä viiden suuren teoksen sarja, joka on nykyään väreiltään täysin pilalla. Sen voi nähdä vain kirjojen valokuvissa.
En tiedä mitä konservaattorit sanovat vaikkapa Julian Schnabelin tuoreista maalauksista, joissa pohjina on vanhoja pressuja jne.
Värivalokuvan stigma on tietysti se, että valokuvapaperille suurennettujen, tai Lambdalla tulostettujen, teosten värinkesto ei ole kuin 15-25 vuoden luokkaa. Se on vähän verrattuna huolella tehtyihin öljymaalauksiin. Mutta uusimmilla ammattitason mustesuihkutulostimilla, pigmenttiväreillä ei-kiiltäville papereille, tehtyjen teosten värinkesto on 70-100 vuoden tasolla.
Samaa tasoa kuin maalauksilla.
Ei pitäisi olla kellään nokan koputtamista.
Värinkestohan ei tarkoita sitä, että vaikkapa diasec-menetelmällä akryylilevyn alle kiinnitetty värivedos on pilalla jo 25 vuoden päästä. Vaan sitä, että havaittavissa oleva ero väreissä on syntynyt. Kestää kauemmin ennen kuin värit ovat muuttuneet häiritsevästi. Ja sehän on aina subjektiivinen kysymys. Faijan värikuvat 50-luvulta ovat edelleen minusta makeita, vaikka värit ovatkin kaukana realismista.
Värien rappeutuminen värivalokuvissa ei muuten suinkaan johdu auringonvalosta. Sekin toki vaikuttaa, suora auringonvalo haalistaa värejä. Värien pahin vihollinen ovat kuitenkin itse liuotinpohjaiset värit. Niiden ja paperien kemikaalit syövät hiljalleen niitä värejä, jotka aluksi olivat niin hienoja.
Pigmenttivärit ovat paljon stabiilimpia, myös kiiltävillä papereilla.
Valokuvataiteen Museon konservaattori Riitta Koskivirta tulee kirjoittamaan tästä aiheesta Katseeseen asiantuntemuksella.
Puhe kääntyi valokuvien säilyvyyteen. "Kun istuin Kiasman hankintalautakunnassa se oli jokaisen valokuvan kohdalla vähintään puheenaihe tai este", hän kertoi. "Mutta mitenkä monet muut nykytaideteokset säilyvät? Siitä ei koskaan puhuttu."
Niinpä. Olin juuri käynyt katsomassa Jani Leinosen ja Riiko Sakkisen näyttelyn Amos Andersonin Taidemuseossa. Leinonen oli maalannut mm. elintarvikepakkauksille. Niissä käytettyjen edullisten painovärien kestävyys ei taatusti ole häävi. Ja tuskin myöskään tulosteissa bannerikankaille, joiden päälle on sitten maalattu.
Monien 50- ja 60-luvun maalausten värit ovat kärsineet - maalarit surutta vetelivät kankaille, pahveille jne sekalaisia seinämaaleja ja ties mitä. Kuuluisin esimerkki lienee Mark Rothkon Harvardin yliopistolle 1963 tekemä viiden suuren teoksen sarja, joka on nykyään väreiltään täysin pilalla. Sen voi nähdä vain kirjojen valokuvissa.
En tiedä mitä konservaattorit sanovat vaikkapa Julian Schnabelin tuoreista maalauksista, joissa pohjina on vanhoja pressuja jne.
Värivalokuvan stigma on tietysti se, että valokuvapaperille suurennettujen, tai Lambdalla tulostettujen, teosten värinkesto ei ole kuin 15-25 vuoden luokkaa. Se on vähän verrattuna huolella tehtyihin öljymaalauksiin. Mutta uusimmilla ammattitason mustesuihkutulostimilla, pigmenttiväreillä ei-kiiltäville papereille, tehtyjen teosten värinkesto on 70-100 vuoden tasolla.
Samaa tasoa kuin maalauksilla.
Ei pitäisi olla kellään nokan koputtamista.
Värinkestohan ei tarkoita sitä, että vaikkapa diasec-menetelmällä akryylilevyn alle kiinnitetty värivedos on pilalla jo 25 vuoden päästä. Vaan sitä, että havaittavissa oleva ero väreissä on syntynyt. Kestää kauemmin ennen kuin värit ovat muuttuneet häiritsevästi. Ja sehän on aina subjektiivinen kysymys. Faijan värikuvat 50-luvulta ovat edelleen minusta makeita, vaikka värit ovatkin kaukana realismista.
Värien rappeutuminen värivalokuvissa ei muuten suinkaan johdu auringonvalosta. Sekin toki vaikuttaa, suora auringonvalo haalistaa värejä. Värien pahin vihollinen ovat kuitenkin itse liuotinpohjaiset värit. Niiden ja paperien kemikaalit syövät hiljalleen niitä värejä, jotka aluksi olivat niin hienoja.
Pigmenttivärit ovat paljon stabiilimpia, myös kiiltävillä papereilla.
Valokuvataiteen Museon konservaattori Riitta Koskivirta tulee kirjoittamaan tästä aiheesta Katseeseen asiantuntemuksella.
sunnuntai 26. huhtikuuta 2009
seikkailu, jossa on hylkeitä ja simpansseja
Illalla väsytti, liikaa touhua ollut.
Selailin vanhoja muistikirjoja, löysin tällaisen sitaatin:
Taide on seikkailu tuntemattomaan maailmaan, jota voivat tutkia vain ne jotka ovat valmiit ottamaan kaikki sen riskit. (Mark Rothko)
Sitä ja savulampaan siivuja mutustellessa poimin pöydältä Seppo Keräsen ja Markku Lappalaisen uuden kirjan "Hylkeet" (Maahenki Oy, Helsinki, 2009, 151 sivua).
Seppo Keränen on kymmeniä vuosia kulkenut Itämerellä kuvaamassa. Runsas kavalkadi siitä on upea. Pete Kuokka värierottelijana ja Artprint Oy painajana tekevät erittäin kaunista jälkeä.
Keräselle tämäkin on ollut varmasti hyvin antoisa seikkailu tuntemattomaan maailmaan.
Vaan sitten rupesin pohtimaan, että onkos tämä nyt sitten taidevalokuvaa vai luontokuvaa?
Ja miksi? Kun Keränen ottaa kuvia merikotkista niitä sanotaan lintukuviksi. Ja kun hylkeistä ja saariston maisemista - joitain kuvia on kalastajista ja metsästäjistäkin - niitä sanotaan luontokuviksi.
Ja sitten kun taidevalokuvaaja X ottaa kuvia itsestään tai muista simpansseista, niitä sanotaan taidevalokuviksi. Olivat ne sitten täysin realistisia tai surrealistisia.
Seppo Keränen: Hallinaaras
Tässä taitaa olla ristiriita. Arvotukset ovat arvoituksia...
Mietipäs sitä. Niin minäkin.
Lappalaisen sujuva teksti on muuten lukemisen arvoinen. Kohtalaiset tietoni Itämeren hylkeistä lisääntyivät huomattavasti. Ja erityisesti minua ilahdutti hänen arvotuksensa. Nimittäin hän käy läpi ihmisen (saalistaja ruokaketjussa ylempänä) ja hylkeen (saalistaja ruokaketjussa alempana) pitkän rinnanelon Itämerellä ja sitten liian metsästyksen ja ympäristövaurioiden aiheuttaman hyljekantojen putoamisen, ja nyt taas hallien rajun lisääntymisen. Ja päätyy surullisena toteamaan, että se uhanalaisin eläin tällä hetkellä on rannikon kalastaja.
Selailin vanhoja muistikirjoja, löysin tällaisen sitaatin:
Taide on seikkailu tuntemattomaan maailmaan, jota voivat tutkia vain ne jotka ovat valmiit ottamaan kaikki sen riskit. (Mark Rothko)
Sitä ja savulampaan siivuja mutustellessa poimin pöydältä Seppo Keräsen ja Markku Lappalaisen uuden kirjan "Hylkeet" (Maahenki Oy, Helsinki, 2009, 151 sivua).
Seppo Keränen on kymmeniä vuosia kulkenut Itämerellä kuvaamassa. Runsas kavalkadi siitä on upea. Pete Kuokka värierottelijana ja Artprint Oy painajana tekevät erittäin kaunista jälkeä.
Keräselle tämäkin on ollut varmasti hyvin antoisa seikkailu tuntemattomaan maailmaan.
Vaan sitten rupesin pohtimaan, että onkos tämä nyt sitten taidevalokuvaa vai luontokuvaa?
Ja miksi? Kun Keränen ottaa kuvia merikotkista niitä sanotaan lintukuviksi. Ja kun hylkeistä ja saariston maisemista - joitain kuvia on kalastajista ja metsästäjistäkin - niitä sanotaan luontokuviksi.
Ja sitten kun taidevalokuvaaja X ottaa kuvia itsestään tai muista simpansseista, niitä sanotaan taidevalokuviksi. Olivat ne sitten täysin realistisia tai surrealistisia.
Seppo Keränen: HallinaarasMietipäs sitä. Niin minäkin.
Lappalaisen sujuva teksti on muuten lukemisen arvoinen. Kohtalaiset tietoni Itämeren hylkeistä lisääntyivät huomattavasti. Ja erityisesti minua ilahdutti hänen arvotuksensa. Nimittäin hän käy läpi ihmisen (saalistaja ruokaketjussa ylempänä) ja hylkeen (saalistaja ruokaketjussa alempana) pitkän rinnanelon Itämerellä ja sitten liian metsästyksen ja ympäristövaurioiden aiheuttaman hyljekantojen putoamisen, ja nyt taas hallien rajun lisääntymisen. Ja päätyy surullisena toteamaan, että se uhanalaisin eläin tällä hetkellä on rannikon kalastaja.
perjantai 24. huhtikuuta 2009
aamun äänet
tää varsinkin, ja tässä pidemmään aikaa jo, on tosi hankala aamu.
Motivaatio istua tietokoneen kimppuun on nollassa, tai pakkasella.
Kaksi vaihtoehtoista äänimaailmaa kun kilpailee:
1) kovalevyjen rohina ja leveätelaisen printterin rouskutus siihen vielä aina välillä päälle
2) jäitten jyrähdykset ja kirskaisut säestämässä lintujen äänimattoa
Kumman pitäisi voittaa? Ja miksi?
Tällaisina aamuina aivan erityisesti minä mietin - ja uskon että jokainen tervepäinen miettisi jos olisi täällä Puulan rannassa - että mitähän merkitystä näillä taidetouhuilla nyt olikaan? Varsinkaan niin kuin niitä tehdään, ympäri maata ja maailmaa lennellen ja lennättäen teoksia, kalliille ja kaikkea muuta kuin ekologisille materiaaleille, ja melkoista toimistoarmeijaa tarvitaan paperien kanssa turaamassa.
Parempi siis mennä ulos. Imemään voimaa, ihan vain nauttimaan, ja fundeeraamaan. Kummasti siellä aina ilmenee tekemättömiä hommia. Vettynyttä tietä pitää ojittaa. Katiskojen päältä on pressu osin karannut ja niissä on kuivia lehtiä. Yhden aitan räystäskourun ovat jäät tai lumet vääntäneet loukille.
Ja nukkuakin on paljon parempi ulkona kun on kirkas taivas.
Niinpä. Simpanssi mikä simpanssi.
Motivaatio istua tietokoneen kimppuun on nollassa, tai pakkasella.
Kaksi vaihtoehtoista äänimaailmaa kun kilpailee:
1) kovalevyjen rohina ja leveätelaisen printterin rouskutus siihen vielä aina välillä päälle
2) jäitten jyrähdykset ja kirskaisut säestämässä lintujen äänimattoa
Kumman pitäisi voittaa? Ja miksi?
Tällaisina aamuina aivan erityisesti minä mietin - ja uskon että jokainen tervepäinen miettisi jos olisi täällä Puulan rannassa - että mitähän merkitystä näillä taidetouhuilla nyt olikaan? Varsinkaan niin kuin niitä tehdään, ympäri maata ja maailmaa lennellen ja lennättäen teoksia, kalliille ja kaikkea muuta kuin ekologisille materiaaleille, ja melkoista toimistoarmeijaa tarvitaan paperien kanssa turaamassa.
Parempi siis mennä ulos. Imemään voimaa, ihan vain nauttimaan, ja fundeeraamaan. Kummasti siellä aina ilmenee tekemättömiä hommia. Vettynyttä tietä pitää ojittaa. Katiskojen päältä on pressu osin karannut ja niissä on kuivia lehtiä. Yhden aitan räystäskourun ovat jäät tai lumet vääntäneet loukille.
Ja nukkuakin on paljon parempi ulkona kun on kirkas taivas.
Niinpä. Simpanssi mikä simpanssi.
keskiviikko 25. maaliskuuta 2009
kuvaa kuvaa
Galleriajuoksu on yksi typeristä urheilulajeista. Ei anna paljoa siihen nähden miten se aivoja kuormittaa. Jalat toki kestävät.
Mutta viikon visiitillä Helsingissä näin paljon. Ja vielä monia jäi näkemättä, kategoriaan tuonkin haluaisin käydä kokemassa..
Vahvin muistokuva jäi Marjatta Tapiolan näyttelystä Galerie Forsblomissa. (12.04 asti)
Marjatta Tapiola: Minotauros, pöllö ja kaksi naamiota, 2009, tempera kankaalle, 142 x 190 cmValokuvaajille pitäisi olla pakollista jatko-opiskelua nähdä ja miettiä tämä näyttely.
Tapiolaa on esillä myös Ateneumin Kalevala näyttelyssä (09.08.2009 asti). Sekin pitää nähdä. Vaikka Lönnrotin Kalevala olikin vain tulkinta rikkaasta perinteestä, se on hyvä johdatus - ja mitä meille on jäljellä - elämään tasapainossa näillä leveysasteilla.
Marjatta Tapiola: Louhi, 2008Niko Luoman "Every now is a new past" Galleria Krista Mikkolassa (26.04 asti) toimi kun hänen kaksi sarjaansa saivat yksi-plus-yksi summaksi kolme.
Niko Luoma: Every now is a new past #5
Näissä luovan Luoman luovuutta rajoittaa pitäytyminen analogiseen valokuvaan ja siitä vedostamiseen. Luontokuvien värit ovat väärät, mutta eivät kuitenkaan niin väärät että siitä syntyisi jotain. Mustavalkoisissa viivapiirroksissa kameran ja monien valotusten käyttäminen on tietysti myös kertomus prosessista ja meditoinnista.
Niko Luoma: Kairos #3, 2008Kuvataiteessa ensisilmäys, se millä taiteilija vie katsojan syvemmälle, on tärkeä. Onko se tehty maalaamalla tai kuvaamalla tai tietokoneella...mitätöntä, tai ainakin toisarvoista.
Viestit, Luoman ajatukset, toki löytyvät näinkin. Mutta mielelläni näkisin että Salvador Dali-viiksinen taiteilija hyppäisi rohkeasti Dali-aikojen tekniikoista tähän päivään. Viikset saavat kyllä jäädä.
Liisa Lounelalla - Galleria Qah-lama & Piipp0, 9.4. asti - ei ole mitään pidäkkeitä tekniikoiden suhteen. Päinvastoin. Kimmaltevillä hileillä tehtyjen maalausten, joista hänet muistin, lisäksi näyttelyssä on valokuvaprinttejä, 3D-videoita, seinäveistoksia ja pieniä laatikoita joissa juoksee valopisteinä teksti.
Lounelan sanoma jäi hämäräksi tässä ilotulituksessa. Mutta hyvä niin, joudun miettimään, muistelemaan näkemääni.
Niagara, ikoni, jota ei enää voi nähdä oikeana, kun se on aina turistivalaistu... Lounelan 3D-video siitä kun keinovalot sammuvat mutta yön pimeydessä se ON, on vahva teos.
Luonela loi positiivisen efektin. Kävelin Viiskulmaan, Digelius Music-levykauppaan. Hämmästyttävä löytö oli "Sacred flute music from New Guinea" CD:llä. Tämä minulla on ollut David Toopin julkaisemana LP:nä 80-luvulla. Sen LP:n joku lainasi...
Elämä on ihanaa.
Paras (valo)kuvataiteellinen suositukseni nyt on että mene Digeliukseen, kysy Emua (firman perustajaa, lintumiestä) ja osta ne levyt (viisi vähintään) jotka Emu valitsisi minulle.
Jollet ymmärrä niiden kieltä, on syytä opiskella.
Helpompaakin hyvää näin.
Pekka Luukkolan siniset maisemat Galleria Heinolla (29.03. asti) ovat häpeilemättömän kauniita. Pekka hymähteli tyytyväisenä kadulla törmätessämme, että kivikautista konseptitaidetta...10000 vuotta...
Luukolan luonnontieteilijän ja kirjantekijän tausta tuo kuviin uutta syvyyttä. Teosten kauneus, visuaalisuus, on ovela veto, joka saa katsojan niitä lukemaan. Luonnon, tieteen ja taiteen yhdistelmä määrittää suhdettamme paikkaan ja historiaan. Tämän alla olevan olisi pitänyt olla Ateneumin Kalevala-näyttelyssä.
Pekka Luukkola: 10000 years, 2009, pigmenttivedos
Pekka Luukkola: 10000 years, 2009, pigmenttivedosPitkillä valotuksilla palkkikameralla kuvatut tulen liikkeet yössä olivat vaikuttavia kun niitä Art Fair Suomi 2008:ssa katsoin, 4 metriä korkeiden tikapuiden päältä. Pari tuntia ennen avajaisia kiipeilin tikkailla vääntämässä valot kaikkien VTL:n jäsenten teoksiin jotensakin kohdalleen. Pekka jätti kiireensä "oikeisiin töihinsä" ja oli siinä toisina silminä.
Luukkolan tuoreemmat, ikonograafiset, kuvat jäisen meren rannasta horisonttiin ovat vielä vahvempia kuin ne.
Odotetaan jatkoa; tässä on toivottavasti vasta alkua näkijän annettevalle.
Näiden jälkeen oli mainio kokemus Kluuvin Galleriassa. Tuomas Laitisen Wall Street-teos ei ole vain tarina pelin, valheen ja muistin mysteereistä, se on myös kutsu ja haaste tyhjän taulun täyttämiseksi uusilla vaihtoehdoilla. Ristinollaa neonputkilla. Useimmissa pojissa on jossain nuoruuden vaiheessa vähän insinööriä, rakennetaan pienoismalleja tai majoja. Laitinen on kehittänyt taiteen lähihistoriasta oman ilmaisukielensä. Toimii.
Tuomas Laitinen:Wall Street, 2009
Neonputket, muuntajat, sekvensserimekanismi vanhoista pelikoneista, mikrofoni
200 x 200 cm
Neonputket, muuntajat, sekvensserimekanismi vanhoista pelikoneista, mikrofoni
200 x 200 cm
maanantai 2. maaliskuuta 2009
Pariisin taivaan alla
Gregory Crewdson: sarjasta Beneath the rosesTapaamisten raoissa ehdin käydä näyttelyissäkin. Tässä parhaat:
Jimmie Durhamin laaja retrospektiivi Musée d'Art Moderne:ssa.
Durham on vanhoilla päivillään noussut arvostuksessa näin korkealle. Hyvä niin. Hän on eurooppalaistunut Cherokee, joka hyppäsi välillä vuosiksi pois taiteen oravanpyörästä ja keskittyi poliittiseen toimintaan USA:ssa. Mm. YK-suurlähettiläänä edustamassa USA:n alkuperäiskansoja.
Teokset ovat luovaa kysymystä - medioina niin rakennelmat/veistokset, videot, valokuvat, tekstit, piirrokset -, jonka pohjalla on kyky nähdä maailma valtavirran silmin. Durham on huolella tutkinut länsimaisen taiteen nykyisen diskurssin. Ja lukee sekalaisia tiedekirjoja urakalla, koska kuten hän sanoi "tiede, analyyttisenä kyselyn ja kokeilun konseptina, on mitä ihminen on. Nerokas." Hänet on nähty jotenkin Joseph Beuysin manttelinperijänä. Joo, jotenkin. Mutta Durham tuo vahvan ajattelunsa katsojille lukuisilla tavoilla jotka ovat vähemmän kuivia, jopa hauskaja, railakkaita.
Huhtikuun 12 päivään asti.
Dokumenttikuvaajana tunnetun Raymond Depardonin ja filosofi Paul Virilion yhteisnäyttely "Terre Natale" Fondation Cartierissä lähestyy maailman menoa - huolta siitä - hyvin konkreettisesti. Depardonilta ei ole esillä valokuvia, vaan kaksi leffaa. "Donner la parole", jossa katoamassa olevia kieliä ja elämäntapoja edustavat ihmiset Etelä-Amerikassa, Etiopiassa ja Ranskassa, kertovat suoraan kameralle tarinaa omalla kielellään. Ei mitään taiteilua, vain niinkuin leffa nimi "anna puheenvuoro", menetetylle maailmalle. Toisessa tähän näyttelyyn tilatussa hän on kiertänyt maailman yksin 14 päivässä, ja kuvannut Super 16:lla niinkuin perinteinen katukuvaaja kuvaa. Mutta kun katukuva on elävää eikä valokuvaa, hektisyys jää päällimäiseksi mielikuvaksi.
Virilio puhuu käsitteestä "ajan vanheneminen". Kun vanhenemme, tuntuu että päivät ja vuodet lentävät aina vaan nopeammin ohi. Ja se on tapahtunut globaalisesti lentoliikenteen ja sähköisen viestinnän sekä kutistaessa maailmasta pois sen suuruuden että nopeuttaessa ajan.
Virilio kysyy "mitä on jäljellä maailmasta, syntymämaista, ainoan asuttavan planeetan tähänastisesta historiasta?" Täytyypäs käydä kirjakaupassa, ja perehtyä hänen ajatteluunsa.
Näyttelyyn hän on ideoinut - ja työryhmä toteuttanut - kaksi teosta. Toisessa sisäänkävelevää katsojaa vastaan kävelee Virilio, joka lyhyesti lataa keskeisiä teesejään. Ja kun on päässyt salin perälle ja kääntyy: päitten yläpuolella on 48 tietokoneruutua, joissa elää lukuisista dokumenttielokuvista leikattu kuvien tanssi. Hmmh. Vaikuttava, niin ranskalaista hybristä, mutta ei kovin hyvää viestintää.
Toinen teos sen sijaan on. Huikeimpia tietoiskuja mitä olen nähnyt. Pyöreän mustan salin seinää kiertää pyörivä maapallo (satelliittikuvaa). Se tuo näkyviin ja pyyhkii pois erittäin toimivasti animoitua faktaa. Nykyisistä ja todennäköisesti tulevista valtavista muuttoliikkeistä.
Poliittisista ja ympäristöpakolaisista, siirtotyöläisistä. Kaupungeista jotka luultavasti sadan vuoden kuluessa jäävät veden alle. Luonnonkatastrofien painopisteestä ns. kolmannessa maailmassa. Jne. Olisi pitänyt kiirehtiä seuraavaan paikkaan, mutta istuin naulittuna niinkuin salin täysi yleisö.
Tämä päättyy jo pian, 15.3.
Ranskalaiset museojohtajat ovat usein ilahduttavan luovia ja rohkeita. Pompidou-keskuksen pysyvän näyttelyn tilasta on kahdeksan salia maalattu puhtaiksi. Ja jätetty tyhjiksi. Näyttelyn nimi on "Vides" eli tyhjyydet. Käytävän seinillä on tarinat alkaen Yves Kleinin 1958 toteuttamasta ensimmäisestä "tyhjyyden" näyttelystä ja sitten samaa aihetta varioineiden taiteilijoiden teoksista. Salien ovilla on kunkin teoksen nimilaput. Hyvä veto. Katalogi, ranskaksi tai englanniksi on suositeltavaa luettavaa, jollet ehdi kokemaan miten teokset syntyvätkin omassa päässä ja katsojien liikkeestä, reaktioista vuorovaikutuksesta. 23.3. asti.
Maison Européenne de la Photographiessa on aina useita näyttelyitä. Kiinnostavin on maalari Robert Combas. Hän nousi 80-luvulla pinnalle Ranskan vastineena sille aallolle jonka vaahtopäänä New Yorkissa oli Jean-Michel Basquiat. Graffitin sukuista, karkeasti paksuilla maaleilla suoraan tuubista vedeltyjä ihmishahmoja ja symboleita, dekoratiivista viivaa. Eikä vahingossakaan tyhjää tilaa. No niin, mitä tämä tekee Euroopan keskeisessä valokuvatalossa?
Valokuviahan ne pohjimmiltaan ovat, väritettyjä. Combas näissä uusissa töissään - hän, ja assistenttilauma, on erittäin tuottelias - pohjustuttaa valokuvan. Sutii päälle, se kuvataan, tulostetaan, pohjustetaan alumiinille, ja sitten hän vielä sutii päälle. Miksikäs ei? Mutta ison kysymyksenhän hän heittää päin naamaa valokuvan puristeille. Että mikä ihmeen pyhä lehmä valokuva on kuvataiteen kartalla? Sitäpaitsi: silloin kun oli vain mustavalkofilmiä, fotokromit eli väritetyt valokuvat olivat valtavan suosittuja. Kokonainen ammattikunta muodostui näitä tekemään. Eli Combashan vain palaa perinteeseen! (05.04. asti)
Ajattelemaan pani myös Gregory Crewdsonin "Beneath the roses" Galerie Daniel Templonissa.
Ensi näkemältä isot (n.145*220cm) mustesuihkutulosteet ovat hämmästyttävän vahvoja tuokiokuvia USA:n Uuden Englannin pikkukaupungeista. Tarkempi katselu, "miten hetki ja valo voi olla noin huikea?", pakottaa miettimään mitä kuvassa on. Mitä ruusujen alla on? Ja sitten selvitystöitä. Crewdson, Yalen valokuvauksen proffa, tekee kuviaan kuin elokuvaa. Mukana on tuotantoryhmä, lavastajat, valomiehet, maskeeraajat jne. Näissä kuvissa aitoa on Crewdsonin visio ja viesti. Sen minkä sosiaalista dokumenttia kuvaava ehkä joskus harvoin onnistuu vangitsemaan, Crewdson "maalaa" esiin. Ensin läjittäin näppäilykuvia, ideoiden kehittelyä, ajatuksen keskittämistä ja näkemys miten tuon kaiken saa kiteytettyä yhteen kuvaan. Toimii.
Suosittelen opintomatkana kaikille.
Gregory Crewdson: sarjasta Beneath the rosesCrewdsonista vielä. Hän kuvasi aikaisemmin 20*25 laatalle, mutta nykyään digitaalisesti. Isoin saatavilla oleva digiperä palkkikameraan. Sen näkee, kuvien piirto on millintarkka, rakeita ei ole, vaikka on kuvattu etupäässä hämärissä tai yöllä.
Printtejä on 6+AP. Monet tästä sarjasta on myyty loppuun. Hinta on €70.000/kpl.
Siinä. Lisää syitä tehdä "opintomatkaa".
Ilahdutti myös Galerie Serge La Borgnen näyttely Marina Abramovichin performanssi-stilleistä. Pitkä kirjo 70-luvun lopusta viime vuosiin. Joitain vahvoja kuvia, mutta en tiedä toimisivatko sittenkään jollei olisi nähnyt live-esityksiä, tai ainakin videoita.
Faisal Samra: Performance #19, 2007, 120 *160 cm
Faisal Samra: Performance #19, 2007, 120 *160 cmSen sijaan Faisal Samran valokuvasarja, jotka nimeltään ovat "Performance #...", toimivat hienosti kuvina. Performanssit on tehty studiossa vain kuvausta varten. Niissä Samra hakee, peittää ja tutkii identiteettejä peittämällä kasvonsa erilaisilla kangasvirityksillä. Samra on mies Saudi-Arabiasta - mikä antaa tietysti teoksille vahvemman sisällön kuin jos joku suomalainen haahuilee burka päällä. Katso http://faisalsamra.com/
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
Facebook users: face the facts!
Are you using Facebook? Submitting your photos for all your friends to see there?
I am on Facebook but I shall not submit any material to it. Some vigilant friends of mine alerted me when Facebook was new. They had actually read the permissions you agree to when you sign up for stuff on line.
So here is the interpretation of the rules: "anything you upload to Facebook can be used by Facebook in any way they deem fit, forever, no matter what you do later."
Gulp.
Check this CNET article on the subject.
Sharing snapshots is nice, but I still need to own the rights.
What do you think?
keskiviikko 11. helmikuuta 2009
poraa, melkein kuin Bremer
....mun piti kirjoittaa koko tämä helmikuun 11. päivä. Katse-juttuja, Montrealin näyttelyn sommittelua, rästiinjääneitä meilejä.
Ja sitten kun olin päässyt jo vauhtiin ja pitkälle aamusta, noin puoli yhdeksän aikaan alkoi tyttöystäväni kämpässä kuulua infernaalinen meteli - joo, luuraan Hesassa päivän Turun näyttelyn ripustamisen ja avajaisten välillä.
Turusta ajoin kolme vuotta sitten kotiin Hirvensalmelle näyttelyni Galleria Titanikissa avajaisten jälkeisenä aamuna. Kuusi tuntia lumipyryssä.
Tietokilpailuvastaukseni on "Joo ei". Oikea vastaus olisi ollut: "Kanada", niinkuin kaikkiin kymysyksiin. Se opittiin Kummeleista 90-luvulla.
Suomi ei ole pieni maa, paitsi ehkä hesalaisille.
Kävin kysymässä metelöitsijöiltä että mitä perkeesin-perkelettä te meinaatte. Sanoivat, että ei muuta kuin että "uusi omistaja on päätänyt että valkoset kaakeli kylppärin lattia ja seinisä pitää vaihtaa uusiin valkosiin"
(??? kirosanoja rimpsu, sensuroitu).
Eli ne piikataan, tai jotain, isolla iskuporalla, tai täryjyrällä, tai jotain. Remonttimiehet olivat Liettuasta, tai jotain.
(Perkele, ...., sensuroitu, ei kun ei ole sensuroitu, mähän olen päätoimittaja)
Häly- ja melumusiikkia olen itsekin tehnyt, mutta tätä porastamista en kestä, ajattelin.
_________________________
Ha-haa. Anna-Kaisa Rastenberger aloitti lumilautailun viime lauantaina. "Kivaa, tosi makeeta, mutta sitten kun mä olin ihan jo melkein pysähtynyt rinteen reunassa, se sohjo jotenkin tökkäsi. Kaaduin, otin käsillä vastaan, ja ranne murtui", hän soitti.
Myötäelämistä! Olen ollut lumilaudan päällä tosi paljon. Ja siis kaatunutkin. 2001 Alpellla tuli tehtyä off-pistessä vääräasentoinen 30 metrin ilmalento - kun puuterin alla näkymättömissä oli kivi johon lauta pysähtyi kuin seinään. Kova vauhti ei pysähtynyt. Meni landauksessa kypärä halki ja ranne murtui. Kipsiä. Onneksi mulla meni vaan se toinen käsi, tai jotain. Että seuraavana päivänä kiivettiin taas hissin yläasemalta toista tuntia ja vedettiin huima metsäreitti, ihan varmasti, ei tai jotain.
No: siis Valokuvataiteen Museossa yksi työpöytä on vapaana....
SVM:n johtaja Elina Heikka ei vastannut soittooni. Sain kuulla, että hän on vetämässä seminaaria ja kehittämässä heidän "opastus jokaiseen näyttelyn duuniin kännykällä"-konseptia. Se olisi Nokialle taas yksi sulka suomalaiseen hattuun.
Olen niin monta kertaa maailman museoissa katsellut ja kaivannut lisätietoja, tai suuntaviittoja... tälle on tarvetta.
Tekstarit toimivat, onneksi. kun kiireiset mutta fiksut ihmiset haluavat.
Ja siitä seurasi että muutin päiväksi Valokuvataiteen Museoon. Anna-Kaisa Rastenbergerin uusi päänmuotoinen frisyyri - partahan ei näkynyt käytävältä - ja urheilusta leventyneet hartiat ovat kaupunkilegendaa. Se olin minä, tai sitten Lauri-Kaisa Nybergh.
Kun sain päivän työt tehtyä ja juttelin vielä aulassa Ossi Asikaisen - Valokuvataiteen Museon tutkijoita - kanssa, hissistä purkautui nuorisolauma. Ja Steffe Bremer. Ja Sinervon Mikko - jonka uusimpia ei-valokuva valokuvia näette ensi syksynä Katse Galleriassa - joka kertoi että Steffe retuutti korvasta opiskelijat Teatterimuseoon. Se olikin mielenkiintoista.
Niinpä. Hyvä guru kuten Steffe näkee ja näyttää maailmaa, ei valokuvaamista.
Aina samanlainen pojanvintiö hän on kuin isänsä Caj. Caj on tietenkin vielä vähän vanhempi, fyysisesti... mutta tuskin muuten.
Lauantaina avatun mainion Bremer-Lehtola-Parantainen: Nurkkakunta-näyttelyn (Galleria Krista Mikkola, Helsinki) jatkojen alussa Steffe - kärsimättömänä kun Sikalan (=Ravintola Seahorse) silakat eivät tulleet pöytään samantien - keksi tökkiä Jaana Novitskijia (=Jouko Lehtolan vaimo) tylsällä syömäveitsellä kylkiluiden väliin. Välissä istuvan arkkitehti Daniel Bruunin piikkiin, mukamas. Daniel onnistui näyttämään viatonta naamaa, tällä kertaa. Hän on myös hyvän mielen pelimies.
Vastapäätä istuen näin koko kujeen. Hain siis Jaanalle veskipaperia nipun. Niiden palasista + vähän sylkeä saa hyviä ammuksia. Haarukka on hyvä linko. Jaana osui keskelle Steffen-taulua.
Hyvää fiilistä.
Hilpeä näyttely, valtavasti avajaiskansaa, ja Mikkola oli jo myynyt viisi Lehtolan duunia ja useita Bremeriltä.
Minun selväpäisyyteni onneksi kenties....piti lähteä.
Kaverini - jo meidän nuorten säveltäjien uskosta, toivosta ja rakkaudesta reilut 20 vuotta sitten - Jussi Nuorvalan kamarioopperan Flash flash (päähahmona, vaan ei päähenkilönä, Andy Warhola) kauan odotettu kantaesitys alkoi Musica Nova-festivaalin avajaiskonsertissa 19.00.
Vielä on muutama päivä laajentaa taiteellista tajuntaa.
Ota aikaa näihin, sillä vaikket mitään aikasi taidemusiikista ymmärtäisikään, voit oppia. Linkki tässä: Musica Nova.
Budjettisyistä ensimmäinen ja kolmas näytös Flash flashistä oli tyrsitty pois (mieti sitä).
Oi, jos olisitte kuulleet "Flash flash"-oopperasta edes tämän toisen näytöksen.
Katsoisitte tai tekisitte valokuvia eri tavalla.
Joitain Musica Novan konsertteja on YLE:llä livenä. Ja nettiradiosta löytyy tuo konsertti.
Ja sitten kun olin päässyt jo vauhtiin ja pitkälle aamusta, noin puoli yhdeksän aikaan alkoi tyttöystäväni kämpässä kuulua infernaalinen meteli - joo, luuraan Hesassa päivän Turun näyttelyn ripustamisen ja avajaisten välillä.
Turusta ajoin kolme vuotta sitten kotiin Hirvensalmelle näyttelyni Galleria Titanikissa avajaisten jälkeisenä aamuna. Kuusi tuntia lumipyryssä.
Tietokilpailuvastaukseni on "Joo ei". Oikea vastaus olisi ollut: "Kanada", niinkuin kaikkiin kymysyksiin. Se opittiin Kummeleista 90-luvulla.
Suomi ei ole pieni maa, paitsi ehkä hesalaisille.
Kävin kysymässä metelöitsijöiltä että mitä perkeesin-perkelettä te meinaatte. Sanoivat, että ei muuta kuin että "uusi omistaja on päätänyt että valkoset kaakeli kylppärin lattia ja seinisä pitää vaihtaa uusiin valkosiin"
(??? kirosanoja rimpsu, sensuroitu).
Eli ne piikataan, tai jotain, isolla iskuporalla, tai täryjyrällä, tai jotain. Remonttimiehet olivat Liettuasta, tai jotain.
(Perkele, ...., sensuroitu, ei kun ei ole sensuroitu, mähän olen päätoimittaja)
Häly- ja melumusiikkia olen itsekin tehnyt, mutta tätä porastamista en kestä, ajattelin.
_________________________
Ha-haa. Anna-Kaisa Rastenberger aloitti lumilautailun viime lauantaina. "Kivaa, tosi makeeta, mutta sitten kun mä olin ihan jo melkein pysähtynyt rinteen reunassa, se sohjo jotenkin tökkäsi. Kaaduin, otin käsillä vastaan, ja ranne murtui", hän soitti.
Myötäelämistä! Olen ollut lumilaudan päällä tosi paljon. Ja siis kaatunutkin. 2001 Alpellla tuli tehtyä off-pistessä vääräasentoinen 30 metrin ilmalento - kun puuterin alla näkymättömissä oli kivi johon lauta pysähtyi kuin seinään. Kova vauhti ei pysähtynyt. Meni landauksessa kypärä halki ja ranne murtui. Kipsiä. Onneksi mulla meni vaan se toinen käsi, tai jotain. Että seuraavana päivänä kiivettiin taas hissin yläasemalta toista tuntia ja vedettiin huima metsäreitti, ihan varmasti, ei tai jotain.
No: siis Valokuvataiteen Museossa yksi työpöytä on vapaana....
SVM:n johtaja Elina Heikka ei vastannut soittooni. Sain kuulla, että hän on vetämässä seminaaria ja kehittämässä heidän "opastus jokaiseen näyttelyn duuniin kännykällä"-konseptia. Se olisi Nokialle taas yksi sulka suomalaiseen hattuun.
Olen niin monta kertaa maailman museoissa katsellut ja kaivannut lisätietoja, tai suuntaviittoja... tälle on tarvetta.
Tekstarit toimivat, onneksi. kun kiireiset mutta fiksut ihmiset haluavat.
Ja siitä seurasi että muutin päiväksi Valokuvataiteen Museoon. Anna-Kaisa Rastenbergerin uusi päänmuotoinen frisyyri - partahan ei näkynyt käytävältä - ja urheilusta leventyneet hartiat ovat kaupunkilegendaa. Se olin minä, tai sitten Lauri-Kaisa Nybergh.
Kun sain päivän työt tehtyä ja juttelin vielä aulassa Ossi Asikaisen - Valokuvataiteen Museon tutkijoita - kanssa, hissistä purkautui nuorisolauma. Ja Steffe Bremer. Ja Sinervon Mikko - jonka uusimpia ei-valokuva valokuvia näette ensi syksynä Katse Galleriassa - joka kertoi että Steffe retuutti korvasta opiskelijat Teatterimuseoon. Se olikin mielenkiintoista.
Niinpä. Hyvä guru kuten Steffe näkee ja näyttää maailmaa, ei valokuvaamista.
Aina samanlainen pojanvintiö hän on kuin isänsä Caj. Caj on tietenkin vielä vähän vanhempi, fyysisesti... mutta tuskin muuten.
Lauantaina avatun mainion Bremer-Lehtola-Parantainen: Nurkkakunta-näyttelyn (Galleria Krista Mikkola, Helsinki) jatkojen alussa Steffe - kärsimättömänä kun Sikalan (=Ravintola Seahorse) silakat eivät tulleet pöytään samantien - keksi tökkiä Jaana Novitskijia (=Jouko Lehtolan vaimo) tylsällä syömäveitsellä kylkiluiden väliin. Välissä istuvan arkkitehti Daniel Bruunin piikkiin, mukamas. Daniel onnistui näyttämään viatonta naamaa, tällä kertaa. Hän on myös hyvän mielen pelimies.
Vastapäätä istuen näin koko kujeen. Hain siis Jaanalle veskipaperia nipun. Niiden palasista + vähän sylkeä saa hyviä ammuksia. Haarukka on hyvä linko. Jaana osui keskelle Steffen-taulua.
Hyvää fiilistä.
Hilpeä näyttely, valtavasti avajaiskansaa, ja Mikkola oli jo myynyt viisi Lehtolan duunia ja useita Bremeriltä.
Minun selväpäisyyteni onneksi kenties....piti lähteä.
Kaverini - jo meidän nuorten säveltäjien uskosta, toivosta ja rakkaudesta reilut 20 vuotta sitten - Jussi Nuorvalan kamarioopperan Flash flash (päähahmona, vaan ei päähenkilönä, Andy Warhola) kauan odotettu kantaesitys alkoi Musica Nova-festivaalin avajaiskonsertissa 19.00.
Vielä on muutama päivä laajentaa taiteellista tajuntaa.
Ota aikaa näihin, sillä vaikket mitään aikasi taidemusiikista ymmärtäisikään, voit oppia. Linkki tässä: Musica Nova.
Budjettisyistä ensimmäinen ja kolmas näytös Flash flashistä oli tyrsitty pois (mieti sitä).
Oi, jos olisitte kuulleet "Flash flash"-oopperasta edes tämän toisen näytöksen.
Katsoisitte tai tekisitte valokuvia eri tavalla.
Joitain Musica Novan konsertteja on YLE:llä livenä. Ja nettiradiosta löytyy tuo konsertti.
tiistai 10. helmikuuta 2009
syvä (helpotuksen) huokaus
VALO näyttelyni Turussa, Perissä, on ripustettu. Se meni Miikka Kimingin avustuksella reipasta vauhtia eilen, vaikka oli 16 isoa ja kaksi pienempää duunia. 2,14m korkeiden pystyteosten saaminen vaateriin edes viimeisen päälle laserilla oli taiteilua. Roudaamisessa tuli armoton hiki....
Mutta kyllä oli ilo nähdä miten yksittäisistä teoksista näyttelytilassa syntyi kokonaisuus, joka on enemmän kuin osiensa summa. Epäilyksen hetket, sekä omista töistä että (valokuva)taiteen oikeutuksesta ylipäätään, pyyhkiytyivät kaikki pois.
Hulluna on hyvä olla.
Mutta kyllä oli ilo nähdä miten yksittäisistä teoksista näyttelytilassa syntyi kokonaisuus, joka on enemmän kuin osiensa summa. Epäilyksen hetket, sekä omista töistä että (valokuva)taiteen oikeutuksesta ylipäätään, pyyhkiytyivät kaikki pois.
Hulluna on hyvä olla.
tiistai 3. helmikuuta 2009
Tuskastuttaa
Joo ja on huono omatunto.
Sunnuntaina pohjustettiin teoksia seuraaviin näyttelyihini.
14 kappaletta pigmenttitulosteita 2mm paksulle fotoalumiinille. 2,14*0,7cm eli 1,5m2 jokainen. Eli 21 neliötä alumiinia, ja sitten vielä 5m 20*20mm alumiiniprofiilia taakse, siis 70 metriä. Ne roudataan Periin, Turkuun, ensi viikolla.
Ekologinen jalanjälki on aikamoinen. Kun katsoo koko prosessin läpi:
- ensin valotuksia isolle filmille (6*17 rulla tai 4*5 laatta) ja niiden kehitys
- skannerit ja tietokoneet vie sähköä jonkin. Niillä tehdään niin paljon että koneen jalanjäljellä ei ole yksittäiseen teokseen merkitystä
- printteri syö pigmenttivärejä ja pitkälle käsiteltyä paperia.
Ja sitten näitä pitää kuljettaa. Pariisin näyttelyyn ne menevät rekka-autossa, mutta Kairon Biennalen vielä isommat duunit menivät ja tulevat takaisin lentokoneella.
Että perkele. "Tee niinkuin saarnaan, älä niin kuin minä", sanoi hyvä pappi...
Olen jo pitkään tätä miettinyt. Tutkiskellut kuvataiteen eri ilmaisukeinoja. Sekä ekologisen jalanjäljen kannalta että niiden soveltuvuutta ajatteluni kieleksi.
Puhtaasti digitaaliset muodot ovat keveitä. Projektiot. Tietokoneruutu ja TV.
Ne ovat varmasti minulle tulevaisuutta.
V
Tai vedostaminen kangaspohjaiselle materiaalille ja perinteiset kiilakehykset siihen. Tämä on testausvaiheessa. Jäisi pois alumiinit, tai akryylit ja silikoonit. Ja kuljettaminen olisi paljon helpompaa. Kangas rullalle purettujen kiilakehysten ympärille vaan.
Vaikka kameraa, filmiä ja valokuvatulostimia käytänkin, tuo voisi sopia minulle ainakin. Teokseni kun eivät ole valokuvia vaan maalauksia.
Puutahan täältä Hirvensalmelta löytyy, sekä tuoretta että tosi vanhaa. Toissa kesänä sukelsin ja vinssasin ylös salmen jyrkästä penkasta viitisentoista pohjassa makaavaa paksua runkoa. En siksi että tekisin niistä toteemipaaluja, vaan koska verkot aivan liian usein niihin jumittivat niin pahasti että repesivät.
Vaikka ei sitä tiedä - Kain Tapperin työt aina ovat puhuneet minulle paljon.
Niin ovat Lawrence Weinerin erittäin niukasti toteutetut konseptitkin.
No niin. Mitäs sanot? Pitääkö taiteilijan vähän tai oikein reippaasti muuttaa työskentelytapojaan ja käyttämiään materiaaleja, nyt kun ilmastonmuutokseen on jo laajasti herätty?
Kohta herätään veden ja ruuan loppumiseen. Maapallon kantokyvyn ja ihmisväestön määrän mahdottomaan suhteeseen... Mutta se taitaa sitten olla vielä rajumpaa ja nopeampaa. Ja siihen vaikuttamiseen taide on aivan liian hidasta.
Sunnuntaina pohjustettiin teoksia seuraaviin näyttelyihini.
14 kappaletta pigmenttitulosteita 2mm paksulle fotoalumiinille. 2,14*0,7cm eli 1,5m2 jokainen. Eli 21 neliötä alumiinia, ja sitten vielä 5m 20*20mm alumiiniprofiilia taakse, siis 70 metriä. Ne roudataan Periin, Turkuun, ensi viikolla.
Ekologinen jalanjälki on aikamoinen. Kun katsoo koko prosessin läpi:
- ensin valotuksia isolle filmille (6*17 rulla tai 4*5 laatta) ja niiden kehitys
- skannerit ja tietokoneet vie sähköä jonkin. Niillä tehdään niin paljon että koneen jalanjäljellä ei ole yksittäiseen teokseen merkitystä
- printteri syö pigmenttivärejä ja pitkälle käsiteltyä paperia.
Ja sitten näitä pitää kuljettaa. Pariisin näyttelyyn ne menevät rekka-autossa, mutta Kairon Biennalen vielä isommat duunit menivät ja tulevat takaisin lentokoneella.
Että perkele. "Tee niinkuin saarnaan, älä niin kuin minä", sanoi hyvä pappi...
Olen jo pitkään tätä miettinyt. Tutkiskellut kuvataiteen eri ilmaisukeinoja. Sekä ekologisen jalanjäljen kannalta että niiden soveltuvuutta ajatteluni kieleksi.
Puhtaasti digitaaliset muodot ovat keveitä. Projektiot. Tietokoneruutu ja TV.
Ne ovat varmasti minulle tulevaisuutta.
V
Tai vedostaminen kangaspohjaiselle materiaalille ja perinteiset kiilakehykset siihen. Tämä on testausvaiheessa. Jäisi pois alumiinit, tai akryylit ja silikoonit. Ja kuljettaminen olisi paljon helpompaa. Kangas rullalle purettujen kiilakehysten ympärille vaan.
Vaikka kameraa, filmiä ja valokuvatulostimia käytänkin, tuo voisi sopia minulle ainakin. Teokseni kun eivät ole valokuvia vaan maalauksia.
Puutahan täältä Hirvensalmelta löytyy, sekä tuoretta että tosi vanhaa. Toissa kesänä sukelsin ja vinssasin ylös salmen jyrkästä penkasta viitisentoista pohjassa makaavaa paksua runkoa. En siksi että tekisin niistä toteemipaaluja, vaan koska verkot aivan liian usein niihin jumittivat niin pahasti että repesivät.
Vaikka ei sitä tiedä - Kain Tapperin työt aina ovat puhuneet minulle paljon.
Niin ovat Lawrence Weinerin erittäin niukasti toteutetut konseptitkin.
No niin. Mitäs sanot? Pitääkö taiteilijan vähän tai oikein reippaasti muuttaa työskentelytapojaan ja käyttämiään materiaaleja, nyt kun ilmastonmuutokseen on jo laajasti herätty?
Kohta herätään veden ja ruuan loppumiseen. Maapallon kantokyvyn ja ihmisväestön määrän mahdottomaan suhteeseen... Mutta se taitaa sitten olla vielä rajumpaa ja nopeampaa. Ja siihen vaikuttamiseen taide on aivan liian hidasta.
tiistai 13. tammikuuta 2009
rakeita
Joo ei. Ei sada rakeita. Yöllä tuli tihkusadetta, ja on plussan puolella. Lumet lähtee. Karttuunselkä oli toissapäivänä valkoinen, nyt kuin musta peili.
Vaan mietin valokuvien rakeisuutta.
Valmistelen kahden seuraavan näyttelyni töitä printattaviksi.
VALO-sarjan teokset ovat 214*70cm. Filmillä 6*17 formaatissa, eli kuin 5*7" laatta leikattuna matalammaksi.
Käytän Fuji Provia 100F koska siinä on paras piirto ja vähiten rakeisuutta. Tai kun tarvii laajempaa kontrastia Kodak Portra 160NC:tä.
Skannaan Nikon 8000:lla, 4000dpi. Skannit ovat noin 1,2G:n faileja. Tallentuu filmien jokainen rae.
Ja ne rakeet häiritsevät minua.
Filmin rakeisuus ei ole "ilmaisukeino" vaan puhtaasti sen teknologian heikkous. En ole koskaan voinut edes kuvitella käyttäväni jotain 1600 Iso filmejä.
Parhaatkin digijärkkärit, kun ei ole varaa 60M digiperään mun Mamiya 645:en, tekevät rakeisuuden sijalle pikselisuttua.
No niin.
Otan pois ne filmin heikkoudet, digitaalisesti.
Olen ollut neljä vuotta Noisewaren alpha-testaajana. Siitä softasta on kehitetty huikea työkalu. Ei ihan helppo, mutta hyvät tulokset aina vaativat myös vaivannäköä, opettelua. Ja rakeet ja pixelisutut saavat kovaa kyytiä. Parhaita investointeja joita kuville voi tehdä löytyy täältä: Noiseware
Enpä aikaile enempää.
Rakeet lähtevät. Taulut ovat tauluja, vaikka ne olisivatkin lähteneet valokuvasta. Filmien rakeisuus on välttämätön paha, josta nykyteknologialla pääsee eroon. Niitä lisään tauluhin, ilmaisukeinona, ehkä joskus. Mutta annettuna tekijänä, teknologian hiekkoutena, lähtevät kuin metsämyyrät aitasta. Kuolevat loukkuun.
Vaan mietin valokuvien rakeisuutta.
Valmistelen kahden seuraavan näyttelyni töitä printattaviksi.
VALO-sarjan teokset ovat 214*70cm. Filmillä 6*17 formaatissa, eli kuin 5*7" laatta leikattuna matalammaksi.
Käytän Fuji Provia 100F koska siinä on paras piirto ja vähiten rakeisuutta. Tai kun tarvii laajempaa kontrastia Kodak Portra 160NC:tä.
Skannaan Nikon 8000:lla, 4000dpi. Skannit ovat noin 1,2G:n faileja. Tallentuu filmien jokainen rae.
Ja ne rakeet häiritsevät minua.
Filmin rakeisuus ei ole "ilmaisukeino" vaan puhtaasti sen teknologian heikkous. En ole koskaan voinut edes kuvitella käyttäväni jotain 1600 Iso filmejä.
Parhaatkin digijärkkärit, kun ei ole varaa 60M digiperään mun Mamiya 645:en, tekevät rakeisuuden sijalle pikselisuttua.
No niin.
Otan pois ne filmin heikkoudet, digitaalisesti.
Olen ollut neljä vuotta Noisewaren alpha-testaajana. Siitä softasta on kehitetty huikea työkalu. Ei ihan helppo, mutta hyvät tulokset aina vaativat myös vaivannäköä, opettelua. Ja rakeet ja pixelisutut saavat kovaa kyytiä. Parhaita investointeja joita kuville voi tehdä löytyy täältä: Noiseware
Enpä aikaile enempää.
Rakeet lähtevät. Taulut ovat tauluja, vaikka ne olisivatkin lähteneet valokuvasta. Filmien rakeisuus on välttämätön paha, josta nykyteknologialla pääsee eroon. Niitä lisään tauluhin, ilmaisukeinona, ehkä joskus. Mutta annettuna tekijänä, teknologian hiekkoutena, lähtevät kuin metsämyyrät aitasta. Kuolevat loukkuun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
