kuvaa kuvaa

Helsinki on kuvataiteissa nykyään runsaudensarvi. Missään tämän kokoisessa kaupungissa - vaikka tietysti mukaan lasketaan väistämätön Vantaan ja Espoon liittäminen Helsinkiin - ei ole tarjolla niin paljon ja niin hyvää. (Korjatkaa tietoani, jos olen väärässä)

Galleriajuoksu on yksi typeristä urheilulajeista. Ei anna paljoa siihen nähden miten se aivoja kuormittaa. Jalat toki kestävät.
Mutta viikon visiitillä Helsingissä näin paljon. Ja vielä monia jäi näkemättä, kategoriaan tuonkin haluaisin käydä kokemassa..

Vahvin muistokuva jäi Marjatta Tapiolan näyttelystä Galerie Forsblomissa. (12.04 asti)

Marjatta Tapiola: Minotauros, pöllö ja kaksi naamiota, 2009, tempera kankaalle, 142 x 190 cm

Jatan luomisvoima menee huikealla tasolla - edellisestä hienosta näyttelystä ei ole kuin vuosi. Hän on löytänyt voimakkaan ilmaisun kertoa, kääntää figuratiivisen väreihin, ja antaa arkaaisten symbolien viedä katsojaa. Nämä jäävät mietityttämään, uniin.
Valokuvaajille pitäisi olla pakollista jatko-opiskelua nähdä ja miettiä tämä näyttely.

Tapiolaa on esillä myös Ateneumin Kalevala näyttelyssä (09.08.2009 asti). Sekin pitää nähdä. Vaikka Lönnrotin Kalevala olikin vain tulkinta rikkaasta perinteestä, se on hyvä johdatus - ja mitä meille on jäljellä - elämään tasapainossa näillä leveysasteilla.

Marjatta Tapiola: Louhi, 2008

Niko Luoman "Every now is a new past" Galleria Krista Mikkolassa (26.04 asti) toimi kun hänen kaksi sarjaansa saivat yksi-plus-yksi summaksi kolme.

Niko Luoma: Every now is a new past #5

Aikaisemmissa sarjoissa Nikon pysäytykset Ajasta kaksiulotteiseksi ovat olleet hienosti oivaltavia yksittäinkin.
Näissä luovan Luoman luovuutta rajoittaa pitäytyminen analogiseen valokuvaan ja siitä vedostamiseen. Luontokuvien värit ovat väärät, mutta eivät kuitenkaan niin väärät että siitä syntyisi jotain. Mustavalkoisissa viivapiirroksissa kameran ja monien valotusten käyttäminen on tietysti myös kertomus prosessista ja meditoinnista.

Niko Luoma: Kairos #3, 2008

Mutta katsoja vain näkee. Kuvan seinällä.
Kuvataiteessa ensisilmäys, se millä taiteilija vie katsojan syvemmälle, on tärkeä. Onko se tehty maalaamalla tai kuvaamalla tai tietokoneella...mitätöntä, tai ainakin toisarvoista.
Viestit, Luoman ajatukset, toki löytyvät näinkin. Mutta mielelläni näkisin että Salvador Dali-viiksinen taiteilija hyppäisi rohkeasti Dali-aikojen tekniikoista tähän päivään. Viikset saavat kyllä jäädä.

Liisa Lounelalla - Galleria Qah-lama & Piipp0, 9.4. asti - ei ole mitään pidäkkeitä tekniikoiden suhteen. Päinvastoin. Kimmaltevillä hileillä tehtyjen maalausten, joista hänet muistin, lisäksi näyttelyssä on valokuvaprinttejä, 3D-videoita, seinäveistoksia ja pieniä laatikoita joissa juoksee valopisteinä teksti.
Lounelan sanoma jäi hämäräksi tässä ilotulituksessa. Mutta hyvä niin, joudun miettimään, muistelemaan näkemääni.
Niagara, ikoni, jota ei enää voi nähdä oikeana, kun se on aina turistivalaistu... Lounelan 3D-video siitä kun keinovalot sammuvat mutta yön pimeydessä se ON, on vahva teos.

Luonela loi positiivisen efektin. Kävelin Viiskulmaan, Digelius Music-levykauppaan. Hämmästyttävä löytö oli "Sacred flute music from New Guinea" CD:llä. Tämä minulla on ollut David Toopin julkaisemana LP:nä 80-luvulla. Sen LP:n joku lainasi...
Elämä on ihanaa.

Paras (valo)kuvataiteellinen suositukseni nyt on että mene Digeliukseen, kysy Emua (firman perustajaa, lintumiestä) ja osta ne levyt (viisi vähintään) jotka Emu valitsisi minulle.
Jollet ymmärrä niiden kieltä, on syytä opiskella.

Helpompaakin hyvää näin.
Pekka Luukkolan siniset maisemat Galleria Heinolla (29.03. asti) ovat häpeilemättömän kauniita. Pekka hymähteli tyytyväisenä kadulla törmätessämme, että kivikautista konseptitaidetta...10000 vuotta...

Luukolan luonnontieteilijän ja kirjantekijän tausta tuo kuviin uutta syvyyttä. Teosten kauneus, visuaalisuus, on ovela veto, joka saa katsojan niitä lukemaan. Luonnon, tieteen ja taiteen yhdistelmä määrittää suhdettamme paikkaan ja historiaan. Tämän alla olevan olisi pitänyt olla Ateneumin Kalevala-näyttelyssä.

Pekka Luukkola: 10000 years, 2009, pigmenttivedos

Sillä Luukkola näkee taiten. Tuoreimmissa teoksissaan hän on lähes vanginnut olennaisen.
Pitkillä valotuksilla palkkikameralla kuvatut tulen liikkeet yössä olivat vaikuttavia kun niitä Art Fair Suomi 2008:ssa katsoin, 4 metriä korkeiden tikapuiden päältä. Pari tuntia ennen avajaisia kiipeilin tikkailla vääntämässä valot kaikkien VTL:n jäsenten teoksiin jotensakin kohdalleen. Pekka jätti kiireensä "oikeisiin töihinsä" ja oli siinä toisina silminä.
Luukkolan tuoreemmat, ikonograafiset, kuvat jäisen meren rannasta horisonttiin ovat vielä vahvempia kuin ne.
Odotetaan jatkoa; tässä on toivottavasti vasta alkua näkijän annettevalle.

Näiden jälkeen oli mainio kokemus Kluuvin Galleriassa. Tuomas Laitisen Wall Street-teos ei ole vain tarina pelin, valheen ja muistin mysteereistä, se on myös kutsu ja haaste tyhjän taulun täyttämiseksi uusilla vaihtoehdoilla. Ristinollaa neonputkilla. Useimmissa pojissa on jossain nuoruuden vaiheessa vähän insinööriä, rakennetaan pienoismalleja tai majoja. Laitinen on kehittänyt taiteen lähihistoriasta oman ilmaisukielensä. Toimii.

Tuomas Laitinen:Wall Street, 2009
Neonputket, muuntajat, sekvensserimekanismi vanhoista pelikoneista, mikrofoni
200 x 200 cm