Pariisin taivaan alla

Gregory Crewdson: sarjasta Beneath the roses

Onpas mukavaa. Olla taas täällä vanhassa kotikaupungissa.
Tapaamisten raoissa ehdin käydä näyttelyissäkin. Tässä parhaat:

Jimmie Durhamin laaja retrospektiivi Musée d'Art Moderne:ssa.
Durham on vanhoilla päivillään noussut arvostuksessa näin korkealle. Hyvä niin. Hän on eurooppalaistunut Cherokee, joka hyppäsi välillä vuosiksi pois taiteen oravanpyörästä ja keskittyi poliittiseen toimintaan USA:ssa. Mm. YK-suurlähettiläänä edustamassa USA:n alkuperäiskansoja.
Teokset ovat luovaa kysymystä - medioina niin rakennelmat/veistokset, videot, valokuvat, tekstit, piirrokset -, jonka pohjalla on kyky nähdä maailma valtavirran silmin. Durham on huolella tutkinut länsimaisen taiteen nykyisen diskurssin. Ja lukee sekalaisia tiedekirjoja urakalla, koska kuten hän sanoi "tiede, analyyttisenä kyselyn ja kokeilun konseptina, on mitä ihminen on. Nerokas." Hänet on nähty jotenkin Joseph Beuysin manttelinperijänä. Joo, jotenkin. Mutta Durham tuo vahvan ajattelunsa katsojille lukuisilla tavoilla jotka ovat vähemmän kuivia, jopa hauskaja, railakkaita.
Huhtikuun 12 päivään asti.

Dokumenttikuvaajana tunnetun Raymond Depardonin ja filosofi Paul Virilion yhteisnäyttely "Terre Natale" Fondation Cartierissä lähestyy maailman menoa - huolta siitä - hyvin konkreettisesti. Depardonilta ei ole esillä valokuvia, vaan kaksi leffaa. "Donner la parole", jossa katoamassa olevia kieliä ja elämäntapoja edustavat ihmiset Etelä-Amerikassa, Etiopiassa ja Ranskassa, kertovat suoraan kameralle tarinaa omalla kielellään. Ei mitään taiteilua, vain niinkuin leffa nimi "anna puheenvuoro", menetetylle maailmalle. Toisessa tähän näyttelyyn tilatussa hän on kiertänyt maailman yksin 14 päivässä, ja kuvannut Super 16:lla niinkuin perinteinen katukuvaaja kuvaa. Mutta kun katukuva on elävää eikä valokuvaa, hektisyys jää päällimäiseksi mielikuvaksi.
Virilio puhuu käsitteestä "ajan vanheneminen". Kun vanhenemme, tuntuu että päivät ja vuodet lentävät aina vaan nopeammin ohi. Ja se on tapahtunut globaalisesti lentoliikenteen ja sähköisen viestinnän sekä kutistaessa maailmasta pois sen suuruuden että nopeuttaessa ajan.
Virilio kysyy "mitä on jäljellä maailmasta, syntymämaista, ainoan asuttavan planeetan tähänastisesta historiasta?" Täytyypäs käydä kirjakaupassa, ja perehtyä hänen ajatteluunsa.
Näyttelyyn hän on ideoinut - ja työryhmä toteuttanut - kaksi teosta. Toisessa sisäänkävelevää katsojaa vastaan kävelee Virilio, joka lyhyesti lataa keskeisiä teesejään. Ja kun on päässyt salin perälle ja kääntyy: päitten yläpuolella on 48 tietokoneruutua, joissa elää lukuisista dokumenttielokuvista leikattu kuvien tanssi. Hmmh. Vaikuttava, niin ranskalaista hybristä, mutta ei kovin hyvää viestintää.
Toinen teos sen sijaan on. Huikeimpia tietoiskuja mitä olen nähnyt. Pyöreän mustan salin seinää kiertää pyörivä maapallo (satelliittikuvaa). Se tuo näkyviin ja pyyhkii pois erittäin toimivasti animoitua faktaa. Nykyisistä ja todennäköisesti tulevista valtavista muuttoliikkeistä.
Poliittisista ja ympäristöpakolaisista, siirtotyöläisistä. Kaupungeista jotka luultavasti sadan vuoden kuluessa jäävät veden alle. Luonnonkatastrofien painopisteestä ns. kolmannessa maailmassa. Jne. Olisi pitänyt kiirehtiä seuraavaan paikkaan, mutta istuin naulittuna niinkuin salin täysi yleisö.
Tämä päättyy jo pian, 15.3.

Ranskalaiset museojohtajat ovat usein ilahduttavan luovia ja rohkeita. Pompidou-keskuksen pysyvän näyttelyn tilasta on kahdeksan salia maalattu puhtaiksi. Ja jätetty tyhjiksi. Näyttelyn nimi on "Vides" eli tyhjyydet. Käytävän seinillä on tarinat alkaen Yves Kleinin 1958 toteuttamasta ensimmäisestä "tyhjyyden" näyttelystä ja sitten samaa aihetta varioineiden taiteilijoiden teoksista. Salien ovilla on kunkin teoksen nimilaput. Hyvä veto. Katalogi, ranskaksi tai englanniksi on suositeltavaa luettavaa, jollet ehdi kokemaan miten teokset syntyvätkin omassa päässä ja katsojien liikkeestä, reaktioista vuorovaikutuksesta. 23.3. asti.

Maison Européenne de la Photographiessa on aina useita näyttelyitä. Kiinnostavin on maalari Robert Combas. Hän nousi 80-luvulla pinnalle Ranskan vastineena sille aallolle jonka vaahtopäänä New Yorkissa oli Jean-Michel Basquiat. Graffitin sukuista, karkeasti paksuilla maaleilla suoraan tuubista vedeltyjä ihmishahmoja ja symboleita, dekoratiivista viivaa. Eikä vahingossakaan tyhjää tilaa. No niin, mitä tämä tekee Euroopan keskeisessä valokuvatalossa?

Valokuviahan ne pohjimmiltaan ovat, väritettyjä. Combas näissä uusissa töissään - hän, ja assistenttilauma, on erittäin tuottelias - pohjustuttaa valokuvan. Sutii päälle, se kuvataan, tulostetaan, pohjustetaan alumiinille, ja sitten hän vielä sutii päälle. Miksikäs ei? Mutta ison kysymyksenhän hän heittää päin naamaa valokuvan puristeille. Että mikä ihmeen pyhä lehmä valokuva on kuvataiteen kartalla? Sitäpaitsi: silloin kun oli vain mustavalkofilmiä, fotokromit eli väritetyt valokuvat olivat valtavan suosittuja. Kokonainen ammattikunta muodostui näitä tekemään. Eli Combashan vain palaa perinteeseen! (05.04. asti)

Ajattelemaan pani myös Gregory Crewdsonin "Beneath the roses" Galerie Daniel Templonissa.
Ensi näkemältä isot (n.145*220cm) mustesuihkutulosteet ovat hämmästyttävän vahvoja tuokiokuvia USA:n Uuden Englannin pikkukaupungeista. Tarkempi katselu, "miten hetki ja valo voi olla noin huikea?", pakottaa miettimään mitä kuvassa on. Mitä ruusujen alla on? Ja sitten selvitystöitä. Crewdson, Yalen valokuvauksen proffa, tekee kuviaan kuin elokuvaa. Mukana on tuotantoryhmä, lavastajat, valomiehet, maskeeraajat jne. Näissä kuvissa aitoa on Crewdsonin visio ja viesti. Sen minkä sosiaalista dokumenttia kuvaava ehkä joskus harvoin onnistuu vangitsemaan, Crewdson "maalaa" esiin. Ensin läjittäin näppäilykuvia, ideoiden kehittelyä, ajatuksen keskittämistä ja näkemys miten tuon kaiken saa kiteytettyä yhteen kuvaan. Toimii.
Suosittelen opintomatkana kaikille.

Gregory Crewdson: sarjasta Beneath the roses

Crewdsonista vielä. Hän kuvasi aikaisemmin 20*25 laatalle, mutta nykyään digitaalisesti. Isoin saatavilla oleva digiperä palkkikameraan. Sen näkee, kuvien piirto on millintarkka, rakeita ei ole, vaikka on kuvattu etupäässä hämärissä tai yöllä.
Printtejä on 6+AP. Monet tästä sarjasta on myyty loppuun. Hinta on €70.000/kpl.
Siinä. Lisää syitä tehdä "opintomatkaa".

Ilahdutti myös Galerie Serge La Borgnen näyttely Marina Abramovichin performanssi-stilleistä. Pitkä kirjo 70-luvun lopusta viime vuosiin. Joitain vahvoja kuvia, mutta en tiedä toimisivatko sittenkään jollei olisi nähnyt live-esityksiä, tai ainakin videoita.Faisal Samra: Performance #19, 2007, 120 *160 cm

Sen sijaan Faisal Samran valokuvasarja, jotka nimeltään ovat "Performance #...", toimivat hienosti kuvina. Performanssit on tehty studiossa vain kuvausta varten. Niissä Samra hakee, peittää ja tutkii identiteettejä peittämällä kasvonsa erilaisilla kangasvirityksillä. Samra on mies Saudi-Arabiasta - mikä antaa tietysti teoksille vahvemman sisällön kuin jos joku suomalainen haahuilee burka päällä. Katso http://faisalsamra.com/