Hiljaa...hiljaa

joulunkellot kajahtaa

Ja siinä laulussa on kaikki väärin.

Ei hiljaa voi kajahtaa.

Ja juhlimisen päivä oli jo.

Talvipäivän seisauksen, vuoden lyhimmän päivän, osasivat esi-isämme löytää taivaalle katsomalla. Ilman kaukoputkia tai kameroita.

Jokaisen vuoden ensimmäistä päivää juhlivat oppineet -
aina ja iänkaikkisesti.
Siis oppineet, eli ne-jotka-eivät-ole-opetettuja.

Muut ostelevat käyttämättömän rakkauden ja huonon omantunnon lahjuksia jouluaaton perhetapaamiseen ja ampuvat tavan vuoksi raketteja taivaan tuuliin viikon päästä.

Turhuuksien turhuus ja kaikki turhuus.

Oma navan, perheen, kansakunnan, homo sapiens-lajin pitäminen maailman keskipisteenä on Nummisuuratin Eskon (Aleksis Kiven) sanoin : "tyhmyydelle ei voi mitään! mutta typeryydelle minä olen vihainen kuin rakkikoira."

Siinä on sanomiseni, tällä ja kaikille jouluille.


Aina yhtä iloisena ja positiivisena verinen miekka kädessä


Lauri Punaparta


PS. Harmaaparta, eli joulupukki, on samaa sukua... hän myös on satujen ja tarujen ja totuuden hämärän tosi-olento.

Muurahaiset

Sataa lunta. ”Maa on aivan valkoinen... ja Killellä on tonttulakki päässä,” lapsenmielisenä rallattelen.

Ilo on otettava hetkestä.

Marko Vuokolan näyttelyn avajaisissa Galleria Anhavassa (näyttelystä lisää myöhemmin) tapasin Pete Kuokan. Pete on se taikasormi, jonka kuvanvalmistuksen ansiosta kuvat niin monissa valokuvakirjoissa näyttävät hyviltä. Puhuimme tietysti ammatillisiakin: digitaalista kuvanvalmistusta, uusimpia tulostusmateriaaleja. Ja Pete kuvaili suunnittelemansa videoteoksen. Vahva idea, ajassa. Toivon että hän sen toteuttaa. En tietysti paljasta juonta. Teos shokeeraa ilmastonmuutoksen väistämättömällä konkretialla.

Ja siitä linssitaiteesta siirryimme väkisin elämän taiteeseen. Tuhon estetiikkaan ja edistysuskonnon etiikkaan.

Pete referoi Englannin ilmatieteen laitokseen kuuluvan Hadley Centren uusinta julkistusta, joka jotenkin minulta oli jäänyt huomaamatta. (Ei ole tv:tä eikä Hesaria, vain Hisari, ja toki netti, josta ekologisesti kestävämmin voi saada kaikki uutiset. Lähitoimintaa kuten Hisaria (=Hirvensalmen Sanomat), joka ilmestyy 8-sivuisena kerran viikossa, haluan tukea.)

Hadley Centre tutkii ilmastonmuutosta.

Heidän tuoreimmat tulevaisuusskenaarionsa näyttävät todennäköisimpänä keskiarvona että 2070 maapallon keskilämpötila on noussut noin 4C. Se tarkoittaisi Etelä-Suomessa noin 8C vuotuisen keskilämpötilan nousua. Ja Pohjoisnavalla noin 15C nousua. Ja mm koko Länsi-Afrikassa sateettoman kuuman aavikoitumisen. Tässä linkki: Hadley Centre.

Dramaattisesti muuttuvan ilmaston kanssa ihmislaji saattaa selvitä aika pitkään, huikeita sopeutujia kun olemme.

Mutta ei 7 miljardia ihmistä. Ei sinnepäinkään.

Ja jos Pasi Toiviaisen kirjassaan "Ilmastonmuutos.Nyt" (Otava, 2007) hahmottama inhorealistinen skenaario toteutuu, sinua ei muistele kukaan iso-äidin-isän-isän äitinä (tai isänä). Lue Toiviaisen kirja ennen kuin teet lisää valokuva- tai muuta taidetta. Siirry paikallisen kirjastosi sivuille.

Ja kun se kirja aiheellisesti masentaa, lainaa kirjastosta myös Risto Isomäen kirja "34 tapaa estää maapallon ylikuumentuminen" (Gummerus, 2008). Isomäki on taitava tiedekirjoittaja, ja hänen hullun tiedemiehen luovuutensa tuottaa ajassamme vahvimmin olevaa taidetta. Yhteisötaidetta, ajatusten taidetta, tai miten se sitten luokiteltaisiinkaan. Ainoa kelvollinen merkittävän nykytaiteen määritelmä jonka olen löytänyt on: "taide on tulevan peili".

Samaan putkeen suosittelen lukemaan myös Isomäen uusimman, "Kosminen rakkaus vai suuri saatana – 20 päätöstä ydinvoimasta" (Into Kustannus, 2009). Siinä hänen esittämänsä kysymykset (ja tietotaustat niille) kuuluvat jokaiselle tätä lukevalle.

Pete oli jo tilannut tämänkin uuden kirjan kirjastosta.

Minä menen nyt Isomäen innoittamana vahvistamaan muurahaisten pesiä. Ja otan otan varmaan niiden juoksusta valokuvataide-valokuvia.
Huvikseni, lapsenmielellä.

postimies ei soita kolmesti

Postiluukkuni päällä lukee "ei mainoksia". Vaan postimies pudotti sinne silti mainoslehdykän. Ei siinä mitään.
Muutakuin että 40-tuumainen HD-telkkari maksaisi 699.

Testailin viime viikolla uutta Olympus Pen-kameraani. Se on katukuvaajien aarteen 60-luvulta reinkarnaatio - ensimmäinen taskuun mahtuva digikamera, jonka kuvanlaatu kelpaa taulukokoisiksi printeiksi. Lipsahti. Käänsin kuvausmoodin kiekkoa huolimattomasti, ja otinkin kovan tuulen viemistä koivunlehdistä videokuvaa.

Fiksut ihmiset eivät enää kanna jokaisen aamunsa sanomalehtiä paperinkeräyslaatikkoon. Vaan lukevat tietokoneen ruudulta - kuten sinäkin luet nyt.

Hienoin dokumentti tapahtuneista oli muinoin - vain muutamia vuosikymmeniä sitten - mustavalkoista valokuvaa. Nyt se on värillistä elävää kuvaa näyttöpäätteellä.

Jo tapahtuneen teknologian loikan hidasteena roikumme vain me. Valokuvaajat.

Postinjakaja ei soita ovikelloa kolmatta kertaa.

Jos se oikea tulisi vastaan...

600 teosta on vielä enemmän (liikaa) kuin 400 kepposta.
Se on suunnilleen se määrä mikä Art Fair Suomi 2009-tapahtumaan on ripustettu Kaapelitehtaalle Helsingissä noin 150 taiteilijalta, jotka ovat joko Valokuvataiteilijoiden Liiton tai MUU:n jäseniä.
Tämähän ei ole kuratoitu näyttely suinkaan, vaan liittojen jäsenten teosmyynti.

Sama katsojan uupumus toki iskee kaikilla taidemessuilla.

Konseptina tälle vuodelle on ollut, että "mieluummin pieniä/halpoja teoksia". Ajatus takana on kannatettava - valokuvataiteelle pyritään luomaan laajempaa yksityistä ostajakuntaa. Tulokset avajaisviikonlopun jälkeen eivät ole kovin mairittelevia, valitettavasti.

Mutta kävijöitä on ollut paljon, monin kerroin se mitä yksittäinen näyttely esimerkiksi Galleria Hippolytessä vetää. Sekin on tärkeää.

Ja kuten Harri Pälviranta totesi ripustustalkoissa: "Kyllähän tällä tapahtumalla on myös yhteisöllinen merkitys." Niin, niille jotka niissä talkoissa, avajaisissa ja tapahtumissa ovat mukana. Sitä ei pidä väheksyä kun kaikki ovat kiireisiä omilla tahoillaan. Kuvataiteilijan työ on luonteeltaan yksin puurtamista. Vain aniharvalla, edes videotaidetta tekevistä, on rahoitusta kerätä ympärilleen työryhmä.
Valokuvataiteen Museon 40-vuotisnäyttelyssä (katso Katseesta "Sattumanvaraisuus määrittelee kokonaisuutta" ) mukana olleiden taiteilijoiden palaute on, että Timo Kelarannan konsepti - hänen mukaan kutsumansa taiteilijat tapasivat ja keskustelivat teoksistaan ja teosvalinnoista lukuisia kertoja - oli hyvin antoisa.

Tapahtumasta ja ripustamisesta päävastuun kantanut tiimi ansaitsee syvän kumarruksen. Paperilla mahdottomalta näyttävä palapeli saatiin kasaan ja annetut premissit huomioiden hyvin toimivaksi neljässä päivässä.

Eräs taidetta harvakseltaan keräävä tuttavani kiteytti osuvasti: "Yleiskuva. Että tällaista tehdään. Mutta suuri määrä ja epätasaisuus ikäänkuin hävittää värit. Mielikuva jää harmaaksi. Jos olisin tullut sillä mielellä, että jotain ostan...olisin varmaan vain hakenut helmiä, ja ohittanut kaiken muun."

Minä katselin velvollisuudentunnosta kaiken, ja jotain silti jäi, mutta useimmat niistä olivat jo ennestään tuttuja: Jouko Lehtolan pienet taivaankuvat, Adel Abidinin videoteokset, Ari Kakkisen monumentti valkoiselle, Timo Kelarannan voimakkaat "runot", jne.
Jotain uuttakin: Pekka Niittyvirta vetää omilla poluillaan. Hänen tuoreet abstraktionsa filmin ja digitaalisten tiedostojen virheistä ja rikkoutumisista muuttuvat aina vaan vahvemmiksi. Viesti, väline!, on vahva. Informaatio, dokumentaatio, on kovin altis korruptoitumiselle.
Kalle Katailan teoksia en ollut nähnyt ennen livenä. "Shephardin" mustan taivaan vääränvärinen realismi kolahti. Vähän niin kuin jokin melodia, joka puskee soimaan päässä vaikka sen käskisi olla hiljaa. Uskomattomin esimerkki: viime viikolla panimme kajakkeja kuntoon pelastautumisharjoituksia avomerellä varten. Kollegani kysyi: "Lauri, miksi ihmeessä sä vihellät Hoosianna Daavidin poikaa?" Enpä ollut edes huomannut. Enkä osaa selittää.

Törmäsin Erik Uddströmiin Jyrkin Portinin jääpalan sisällä olevan ahvenen edessä. Puhuimme tietysti kalastuksesta - Erik ihmetteli kun oli kuullut yhdeltä alan ammattilaiselta, että oikea tapa pakastaa kalaa on niin että se on jääpalan sisällä. Niin on. Ei tarvi olla jääpala. Riittää ohut jääkuori, joka ikään kuin umpiopakkaa kalan. Se säilyy monta kuukautta pidempään kuin vain muovipussissa.
Portinin teokset olivat ensimmäiset jotka olivat hänet pysäyttäneet. Niiden taidokkaan leikin melkein-mustavalkoisuudessa olin minäkin noteerannut - vähillä väreillä voi syntyä enemmän. Portinin aiheet ja rajaukset kertovat harkitusta ja hallitusta omasta kielestä.

Nyt viheltelen - se on mulla töitä tehdessä hyvin tyypillistä - taas jotain sävelmää, josta ei ole aavistustakaan mikä se on. Kuulostaa romantiikan kaudelta. Höh.

Pitää palata tulevaisuuteen.

nyt on siikojen aika

kun on oikeat kamppeet (tuilik, eli länsigrönlantilainen perinteinen hylkeennahkainen huppu/viitta/aukkopeite, tai kuivapuku, ja alla villakerrastoja muutama) ja tietysti kajakki, kesä Suomenlahdella loppuu vasta kun tulee liikaa jäitä meloa eteenpäin.
Näillä vehkeillä - minulla on itse oman rannan puista ja ostetusta puuvillakankaasta tehty kajakki allani - minun kesäni ei loppunut eilen.
Terminen kesä jo monin paikoin Suomessa päättyi eilen. Sen määritelmä kun on että yölämpötila keskimäärin pysyi alle 10 asteen.

Kuka sanoo koska kesä loppui? Kuka kertoo minulle mehiläisten sanoman niiden surratessa kasvihuoneeni chileissä?

En minä. Etkä sinä.

Siis kuka?

Punainen on yhteinen sopimus. Siitä, punaisen mahdottomuudesta, olen tehnyt taidetta pennusta asti. Sinun punaisesi rajat eivät ole naapurisi punaisen rajat. Hänestä se rajapunainen on jo sinistä, tai oranssia.

Vaan mitäpä väliä sillä? Kuusikiloinen järvitaimen, joka tarttui siikaverkkoon, on aika saman näköinen kuin järvilohi. Ja kun täältä Puulalta molempia nostetaan, voisimme kinata pitkän illan. Mutta hiton hyvä syötävä se on, olkoon pilkuton lohi tai kumman väkäleukainen taimen.
Minä vetäisen sen ruodottomaksi ja panen perkeet kiuhumaan hitaasti pariksi tunniksi. Parempaa sashimia tai kalalientä et ole syönyt koskaan.

Siinäpä se.

Elintasoa mitataan.
Bhutanin viimeinen kuningas, ennen kuin luopui vallastaan perustuslaillisen demokratian hyväksi, lanseerasi valtiotaan ja kansaansa mittaamaan käsitteen elämisentaso.

Kun tulee jano, kävelen järven rantaan.
Kun tulee nälkä, vien soutuveneelläni muutaman verkon ja katiskan ulos. Ja näin loppukesällä poimin hätänälkään mustikoita tai puolukoita. Ja pikapaistan, voissa!, ukonsienen hatun.

Suurin osa tuntemistani taiteilijoista on köyhiä, mitattiin sitten elintasoa tai elämisentasoa.
Elintason niukkuus lienee hyväksytty valinta - vaikka ns huiput keräilevätkin Mersuja.
Mutta elämisentason niukkuus on säälittävää.

Kun nuori taiteilija väistämättä valitsee vähäiset tulot: töistään, hanttihommista, sossusta jne, mikä typeryys on valita myös vähäinen elämisentaso!
Schnabeliksi tai Ristiksi ei pääse taiteellisilla lahjakkuuksilla. Markkinointiekonomin koulutuskaan ei riitä - pitää olla luontaista kykyä. Itsensä markkinointiin, ei taiteiluun.

Onko se sitten elämisentasoa? Menestynyt markkinointi-artisti voi tehdä isoja teoksia isoihin paikkoihin joista hyvin pienilevikkiset taidejulkaisut kirjoittavat isosti, ja ehkä isot uutiskanavatkin Tv:ssä uutisoivat minuutin.
Ja voi ajaa isolla autolla, Hummerilla peräti. Ja jatkaa heikkoa itsetuntoaan lukemattomilla muilla tavoilla.

Ei, se ei ole elämisentasoa sen enempää kuin suurin osa edes köyhien taiteilijoiden köyhästä taiteilusta. Ja koska kumpikaan ei ole elämisentasoa, se on surkeaa. Eikä ainakaan taidetta.

Paistan nyt saunalta kävellessä nappaamani kuusi pientä punikkitattia, yksinkertaisella reseptilläni. (Salainen, tietysti!) Niiden sivuun tulee pieniä tomaatteja kasvihuoneesta, ja eilisiä siikoja graavattuna (koita tätä: rosepippuria, tinjamia, sokeria, suolaa - kolme-neljä tuntia siian koosta riippuen)

Taide on taiten tekemistä.

Kameran ja pensselin ja kitaran voit heittää mereen.

kehottaa

Lauri Nykopp

jonka mereen heittämistä ei ole lukua

lahnoja kalastamassa

90mm riimuverkkoihin ei jää kuin yli 1,5-kiloiset. Ja nyt kun kutuaika on ohi ne isot ovat niin fiksuja eivätkä ryntäile verkkoon. Eilen kävin aitoon eskimotyyliin hiljaa ja hiljempaa kajakilla katsomassa verkot tuolta kolmen kilometrin päästä lahnalahdesta. Näin tyynen veden alta kaksi isoa siellä. Vaan verkoissa ei ollut ketään.
Verkkojen lasku ja nosto kapeasta kajakista - itse tehty, grönlantilaisen mallin mukaan, paikallisista puista ja vedentuomista, ilman ruuveja, nauloja tai liimaa. Toki hylkeennahkojen sijasta pinnaksi ompelin tukevaa puuvillakangasta.
Niin, se verkkojen nosto. Se on miehekästä puuhaa. Nykynaisilta se voisi käydä myös. Mutta ei näiltä pullapojilta jotka täällä Puulan selillä pörryyttelevät isoilla uisteluveneillään, kaksitoista vapaa hörhöllään. Eivätkä yleensä saa yhtään järvilohta tai taimenta. Minä nostan verkoillani niitäkin kotitarpeiksi.

Kun vesi on ollut näin tyyni... on vaan pysähdyttänyt katselemaan valoja ja aaltoja ja rantoja.

Kamerakin olisi voinut olla mukana.
Mutta näitä minä en jaa. Kokemaan voit tulla.

Sitten mietin qajaqissani näitä taiteena markkinoitavia kaupunkinäppäilyjä. Ja ihmisnäppäilyjä, Biafrasta tai Turkista. Että miksi en näe näyttelyissä myös "näkemyksellisiä hetkiä" näistä meidän ihmisistämme - rantakallioista, männyistä, sudenkorennoista ja pintaan hyppäävistä taimenista?
Vaan arvostamanikin, ne harvat valokuvaajat joilla on silmää, näyttävät vain pikakuvia kaupunkien tylystä betonista ja rautaromusta ja nuorisosta kännissä ja raskaista naisista valkoiseksi sudituissa betonikopeissa. Takalan Antero - Katse Galleriassa nyt - on ollut valokuvaajaksi harvinaisen lähellä syvään näkijöitä kuten Al-Ghazzali, Mark Rothko ja Barnett Newman. Mutta Takalakin on joutunut 70-vuotiaaksi kulkemaan omia polkujaan. Valokuvataiteen Museon retrospektiivi keväällä 2010 on ensimmäinen kunnon katsaus hänen tuotannostaan.

Sitten kun öljyllä tuotettu ja tuotu ruoka sieltä kaupunkien S-Marketeistä käy kestämättömän kalliiksi (ja perin loppuu) on liian myöhäistä yrittää oppia elämään.
Tehomaatalous, länsimaisten kaupunkilaisten ruokatuotanto, käyttää keskimäärin 12 KCal energiaa jokaista syötyä 1 Kcal ruokaa kohden. Siinä keskiarvossa ovat mukana koneet, lannoitus, kuljetus, naudan sisäfile, hampurilaiset, oluet, ruukkusalaatit, tomaatit, uudet perunat ja muoviin pakkaus.

Tee jotain. Älä ota valokuvia. Vaan tee jotain, josta lapsenlapsesi voivat olla ylpeitä.

Tätä kuvaa täältä Puulalta ei ottanut Arno Rafael Minkkinen, itsestään eikä minusta. Tämä kuva ei yrittänyt eikä aio olla taidetta, niinkuin faijani Tola ja minä taide ja valokuva nähdään.
Tola vaan näpsäsi vuosikymmenten rutiinilla "hetken" kun tulin verkkoja kokemasta. Kalat olivat tallessa, jaloissani sätkivät.

Tee jotain, ehkä siitäkin voi ottaa valokuvia.

Taidetta on taiten tekeminen.

netti ja tietokoneruutu

Valokuvataiteen Museon juhlanäyttelyssä oli paljon väkeä. "Cocktail-kutsut", jossa small-talkkia on paljon, kenenkään kanssa ei kovin montaa lausetta vaihdeta, kun sitten tarvii tervehtiä seuraavaa tuttua.
Se nyt kuuluu ajan, ja tällaisen tilaisuuden, luonteeseen. Mutta Timo Kelarannan konsepti rakentaa tämä näyttely: valitut taiteilijat tapasivat ja juttelivat töistään lukuisia kertoja, on minulle näyttelyn suurin anti. Siellä on paljon hienoja töitä, ei siinä mitään. Dialogi, olkoon sitten keskinäistä kehumista tai kovaa kinaamista, vähän eri kanteilta katsovien taiteilijoiden kesken, on tavattoman hedelmällistä.
Tällaisessa maailmassa jossa epävarmuutta tulevasta on niin paljon, ja mahdollisuuksia niin valtavasti.

Näyttelyn tiimoilta tulee Katseeseen Marja-Terttu Kivirinnan ja Harri Pälvirannan dialogi. Eli en puhu siitä enempää.
Muuta kuin että päällimäiseksi kuvaksi jäi näyttelyn nuorimman taiteilijan, Santeri Tuorin "tauluna" seinällä esitetty lyhyt lausuma. Muistin varassa siteeraten: "En halua että minut luokitellaan valokuvataiteilijaksi. Valokuva on vain osa kuvataiteen kenttää... Mutta valokuva on hyvä väline - siinä on lähtökohtaisesti aina liikaa informaatiota, detaljeja. Niitä poistamalla löytyy lopulta olennainen." Niinpä. Tuorilta esillä oleva videoteos toimisi varmaan tietokoneruudulla.

Se on väistämättä tulevaisuutta.

On ilo katsoa hienoja taidekirjoja. Netissä. Elina Brotherus ja Juha Nenonen ovat juuri avanneet uudet kotisivut (www.elinabrotherus.com ja www.juhanenonen.net), jotka ovat hienosti toteutettuja, tyylikkäitä, ja kertovat vahvasti kummankin taiteilijan tarinan.
Molempien teokset ovat (olleet ainakin) taidevalokuvan kaanonissa. Seinätauluja. Mutta kun näitä sivustoja katson, odotan, ja oletan, nettiin ajateltuja teoksia.