Selailin vanhoja muistikirjoja, löysin tällaisen sitaatin:
Taide on seikkailu tuntemattomaan maailmaan, jota voivat tutkia vain ne jotka ovat valmiit ottamaan kaikki sen riskit. (Mark Rothko)
Sitä ja savulampaan siivuja mutustellessa poimin pöydältä Seppo Keräsen ja Markku Lappalaisen uuden kirjan "Hylkeet" (Maahenki Oy, Helsinki, 2009, 151 sivua).
Seppo Keränen on kymmeniä vuosia kulkenut Itämerellä kuvaamassa. Runsas kavalkadi siitä on upea. Pete Kuokka värierottelijana ja Artprint Oy painajana tekevät erittäin kaunista jälkeä.
Keräselle tämäkin on ollut varmasti hyvin antoisa seikkailu tuntemattomaan maailmaan.
Vaan sitten rupesin pohtimaan, että onkos tämä nyt sitten taidevalokuvaa vai luontokuvaa?
Ja miksi? Kun Keränen ottaa kuvia merikotkista niitä sanotaan lintukuviksi. Ja kun hylkeistä ja saariston maisemista - joitain kuvia on kalastajista ja metsästäjistäkin - niitä sanotaan luontokuviksi.
Ja sitten kun taidevalokuvaaja X ottaa kuvia itsestään tai muista simpansseista, niitä sanotaan taidevalokuviksi. Olivat ne sitten täysin realistisia tai surrealistisia.
Seppo Keränen: HallinaarasMietipäs sitä. Niin minäkin.
Lappalaisen sujuva teksti on muuten lukemisen arvoinen. Kohtalaiset tietoni Itämeren hylkeistä lisääntyivät huomattavasti. Ja erityisesti minua ilahdutti hänen arvotuksensa. Nimittäin hän käy läpi ihmisen (saalistaja ruokaketjussa ylempänä) ja hylkeen (saalistaja ruokaketjussa alempana) pitkän rinnanelon Itämerellä ja sitten liian metsästyksen ja ympäristövaurioiden aiheuttaman hyljekantojen putoamisen, ja nyt taas hallien rajun lisääntymisen. Ja päätyy surullisena toteamaan, että se uhanalaisin eläin tällä hetkellä on rannikon kalastaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti