taiteen kestävyydestä

Törmäsin vappuaattona Ulla Jokisaloon. Hän oli hyvällä tuulella, upouusi digikamera innostutti. Ulla kertoi olevansa ikionnellinen uusimmasta teknologiasta. Hän kuvaa digillä ja tulostaa itse A2-kokoisella printterillä. "Haluan, ja nautin, tehdä teokseni itse, käsityöläisenä", hän sanoi. "Niin kuin aikoinaan mustavalkoisia pimiössä, mutta nyt on niin paljon enemmän mahdollisuuksia. Eikä pimeä koppi ja kemikaalihuurut vedä yhtään puoleensa, enää."

Puhe kääntyi valokuvien säilyvyyteen. "Kun istuin Kiasman hankintalautakunnassa se oli jokaisen valokuvan kohdalla vähintään puheenaihe tai este", hän kertoi. "Mutta mitenkä monet muut nykytaideteokset säilyvät? Siitä ei koskaan puhuttu."
Niinpä. Olin juuri käynyt katsomassa Jani Leinosen ja Riiko Sakkisen näyttelyn Amos Andersonin Taidemuseossa. Leinonen oli maalannut mm. elintarvikepakkauksille. Niissä käytettyjen edullisten painovärien kestävyys ei taatusti ole häävi. Ja tuskin myöskään tulosteissa bannerikankaille, joiden päälle on sitten maalattu.

Monien 50- ja 60-luvun maalausten värit ovat kärsineet - maalarit surutta vetelivät kankaille, pahveille jne sekalaisia seinämaaleja ja ties mitä. Kuuluisin esimerkki lienee Mark Rothkon Harvardin yliopistolle 1963 tekemä viiden suuren teoksen sarja, joka on nykyään väreiltään täysin pilalla. Sen voi nähdä vain kirjojen valokuvissa.
En tiedä mitä konservaattorit sanovat vaikkapa Julian Schnabelin tuoreista maalauksista, joissa pohjina on vanhoja pressuja jne.

Värivalokuvan stigma on tietysti se, että valokuvapaperille suurennettujen, tai Lambdalla tulostettujen, teosten värinkesto ei ole kuin 15-25 vuoden luokkaa. Se on vähän verrattuna huolella tehtyihin öljymaalauksiin. Mutta uusimmilla ammattitason mustesuihkutulostimilla, pigmenttiväreillä ei-kiiltäville papereille, tehtyjen teosten värinkesto on 70-100 vuoden tasolla.
Samaa tasoa kuin maalauksilla.
Ei pitäisi olla kellään nokan koputtamista.

Värinkestohan ei tarkoita sitä, että vaikkapa diasec-menetelmällä akryylilevyn alle kiinnitetty värivedos on pilalla jo 25 vuoden päästä. Vaan sitä, että havaittavissa oleva ero väreissä on syntynyt. Kestää kauemmin ennen kuin värit ovat muuttuneet häiritsevästi. Ja sehän on aina subjektiivinen kysymys. Faijan värikuvat 50-luvulta ovat edelleen minusta makeita, vaikka värit ovatkin kaukana realismista.

Värien rappeutuminen värivalokuvissa ei muuten suinkaan johdu auringonvalosta. Sekin toki vaikuttaa, suora auringonvalo haalistaa värejä. Värien pahin vihollinen ovat kuitenkin itse liuotinpohjaiset värit. Niiden ja paperien kemikaalit syövät hiljalleen niitä värejä, jotka aluksi olivat niin hienoja.
Pigmenttivärit ovat paljon stabiilimpia, myös kiiltävillä papereilla.

Valokuvataiteen Museon konservaattori Riitta Koskivirta tulee kirjoittamaan tästä aiheesta Katseeseen asiantuntemuksella.