seikkailu, jossa on hylkeitä ja simpansseja

Illalla väsytti, liikaa touhua ollut.

Selailin vanhoja muistikirjoja, löysin tällaisen sitaatin:
Taide on seikkailu tuntemattomaan maailmaan, jota voivat tutkia vain ne jotka ovat valmiit ottamaan kaikki sen riskit. (Mark Rothko)

Sitä ja savulampaan siivuja mutustellessa poimin pöydältä Seppo Keräsen ja Markku Lappalaisen uuden kirjan "Hylkeet" (Maahenki Oy, Helsinki, 2009, 151 sivua).
Seppo Keränen on kymmeniä vuosia kulkenut Itämerellä kuvaamassa. Runsas kavalkadi siitä on upea. Pete Kuokka värierottelijana ja Artprint Oy painajana tekevät erittäin kaunista jälkeä.

Keräselle tämäkin on ollut varmasti hyvin antoisa seikkailu tuntemattomaan maailmaan.
Vaan sitten rupesin pohtimaan, että onkos tämä nyt sitten taidevalokuvaa vai luontokuvaa?
Ja miksi? Kun Keränen ottaa kuvia merikotkista niitä sanotaan lintukuviksi. Ja kun hylkeistä ja saariston maisemista - joitain kuvia on kalastajista ja metsästäjistäkin - niitä sanotaan luontokuviksi.
Ja sitten kun taidevalokuvaaja X ottaa kuvia itsestään tai muista simpansseista, niitä sanotaan taidevalokuviksi. Olivat ne sitten täysin realistisia tai surrealistisia.

Seppo Keränen: Hallinaaras

Tässä taitaa olla ristiriita. Arvotukset ovat arvoituksia...

Mietipäs sitä. Niin minäkin.

Lappalaisen sujuva teksti on muuten lukemisen arvoinen. Kohtalaiset tietoni Itämeren hylkeistä lisääntyivät huomattavasti. Ja erityisesti minua ilahdutti hänen arvotuksensa. Nimittäin hän käy läpi ihmisen (saalistaja ruokaketjussa ylempänä) ja hylkeen (saalistaja ruokaketjussa alempana) pitkän rinnanelon Itämerellä ja sitten liian metsästyksen ja ympäristövaurioiden aiheuttaman hyljekantojen putoamisen, ja nyt taas hallien rajun lisääntymisen. Ja päätyy surullisena toteamaan, että se uhanalaisin eläin tällä hetkellä on rannikon kalastaja.

aamun äänet

tää varsinkin, ja tässä pidemmään aikaa jo, on tosi hankala aamu.
Motivaatio istua tietokoneen kimppuun on nollassa, tai pakkasella.

Kaksi vaihtoehtoista äänimaailmaa kun kilpailee:
1) kovalevyjen rohina ja leveätelaisen printterin rouskutus siihen vielä aina välillä päälle
2) jäitten jyrähdykset ja kirskaisut säestämässä lintujen äänimattoa

Kumman pitäisi voittaa? Ja miksi?

Tällaisina aamuina aivan erityisesti minä mietin - ja uskon että jokainen tervepäinen miettisi jos olisi täällä Puulan rannassa - että mitähän merkitystä näillä taidetouhuilla nyt olikaan? Varsinkaan niin kuin niitä tehdään, ympäri maata ja maailmaa lennellen ja lennättäen teoksia, kalliille ja kaikkea muuta kuin ekologisille materiaaleille, ja melkoista toimistoarmeijaa tarvitaan paperien kanssa turaamassa.

Parempi siis mennä ulos. Imemään voimaa, ihan vain nauttimaan, ja fundeeraamaan. Kummasti siellä aina ilmenee tekemättömiä hommia. Vettynyttä tietä pitää ojittaa. Katiskojen päältä on pressu osin karannut ja niissä on kuivia lehtiä. Yhden aitan räystäskourun ovat jäät tai lumet vääntäneet loukille.

Ja nukkuakin on paljon parempi ulkona kun on kirkas taivas.

Niinpä. Simpanssi mikä simpanssi.