Facebook users: face the facts!

Are you using Facebook? Submitting your photos for all your friends to see there?

I am on Facebook but I shall not submit any material to it. Some vigilant friends of mine alerted me when Facebook was new. They had actually read the permissions you agree to when you sign up for stuff on line.

So here is the interpretation of the rules: "anything you upload to Facebook can be used by Facebook in any way they deem fit, forever, no matter what you do later."
Gulp.
Check this CNET article on the subject.

Sharing snapshots is nice, but I still need to own the rights.
What do you think?

poraa, melkein kuin Bremer

....mun piti kirjoittaa koko tämä helmikuun 11. päivä. Katse-juttuja, Montrealin näyttelyn sommittelua, rästiinjääneitä meilejä.
Ja sitten kun olin päässyt jo vauhtiin ja pitkälle aamusta, noin puoli yhdeksän aikaan alkoi tyttöystäväni kämpässä kuulua infernaalinen meteli - joo, luuraan Hesassa päivän Turun näyttelyn ripustamisen ja avajaisten välillä.
Turusta ajoin kolme vuotta sitten kotiin Hirvensalmelle näyttelyni Galleria Titanikissa avajaisten jälkeisenä aamuna. Kuusi tuntia lumipyryssä.
Tietokilpailuvastaukseni on "Joo ei". Oikea vastaus olisi ollut: "Kanada", niinkuin kaikkiin kymysyksiin. Se opittiin Kummeleista 90-luvulla.
Suomi ei ole pieni maa, paitsi ehkä hesalaisille.

Kävin kysymässä metelöitsijöiltä että mitä perkeesin-perkelettä te meinaatte. Sanoivat, että ei muuta kuin että "uusi omistaja on päätänyt että valkoset kaakeli kylppärin lattia ja seinisä pitää vaihtaa uusiin valkosiin"
(??? kirosanoja rimpsu, sensuroitu).
Eli ne piikataan, tai jotain, isolla iskuporalla, tai täryjyrällä, tai jotain. Remonttimiehet olivat Liettuasta, tai jotain.
(Perkele, ...., sensuroitu, ei kun ei ole sensuroitu, mähän olen päätoimittaja)

Häly- ja melumusiikkia olen itsekin tehnyt, mutta tätä porastamista en kestä, ajattelin.
_________________________

Ha-haa. Anna-Kaisa Rastenberger aloitti lumilautailun viime lauantaina. "Kivaa, tosi makeeta, mutta sitten kun mä olin ihan jo melkein pysähtynyt rinteen reunassa, se sohjo jotenkin tökkäsi. Kaaduin, otin käsillä vastaan, ja ranne murtui", hän soitti.
Myötäelämistä! Olen ollut lumilaudan päällä tosi paljon. Ja siis kaatunutkin. 2001 Alpellla tuli tehtyä off-pistessä vääräasentoinen 30 metrin ilmalento - kun puuterin alla näkymättömissä oli kivi johon lauta pysähtyi kuin seinään. Kova vauhti ei pysähtynyt. Meni landauksessa kypärä halki ja ranne murtui. Kipsiä. Onneksi mulla meni vaan se toinen käsi, tai jotain. Että seuraavana päivänä kiivettiin taas hissin yläasemalta toista tuntia ja vedettiin huima metsäreitti, ihan varmasti, ei tai jotain.

No: siis Valokuvataiteen Museossa yksi työpöytä on vapaana....
SVM:n johtaja Elina Heikka ei vastannut soittooni. Sain kuulla, että hän on vetämässä seminaaria ja kehittämässä heidän "opastus jokaiseen näyttelyn duuniin kännykällä"-konseptia. Se olisi Nokialle taas yksi sulka suomalaiseen hattuun.
Olen niin monta kertaa maailman museoissa katsellut ja kaivannut lisätietoja, tai suuntaviittoja... tälle on tarvetta.

Tekstarit toimivat, onneksi. kun kiireiset mutta fiksut ihmiset haluavat.

Ja siitä seurasi että muutin päiväksi Valokuvataiteen Museoon. Anna-Kaisa Rastenbergerin uusi päänmuotoinen frisyyri - partahan ei näkynyt käytävältä - ja urheilusta leventyneet hartiat ovat kaupunkilegendaa. Se olin minä, tai sitten Lauri-Kaisa Nybergh.

Kun sain päivän työt tehtyä ja juttelin vielä aulassa Ossi Asikaisen - Valokuvataiteen Museon tutkijoita - kanssa, hissistä purkautui nuorisolauma. Ja Steffe Bremer. Ja Sinervon Mikko - jonka uusimpia ei-valokuva valokuvia näette ensi syksynä Katse Galleriassa - joka kertoi että Steffe retuutti korvasta opiskelijat Teatterimuseoon. Se olikin mielenkiintoista.

Niinpä. Hyvä guru kuten Steffe näkee ja näyttää maailmaa, ei valokuvaamista.

Aina samanlainen pojanvintiö hän on kuin isänsä Caj. Caj on tietenkin vielä vähän vanhempi, fyysisesti... mutta tuskin muuten.
Lauantaina avatun mainion Bremer-Lehtola-Parantainen: Nurkkakunta-näyttelyn (Galleria Krista Mikkola, Helsinki) jatkojen alussa Steffe - kärsimättömänä kun Sikalan (=Ravintola Seahorse) silakat eivät tulleet pöytään samantien - keksi tökkiä Jaana Novitskijia (=Jouko Lehtolan vaimo) tylsällä syömäveitsellä kylkiluiden väliin. Välissä istuvan arkkitehti Daniel Bruunin piikkiin, mukamas. Daniel onnistui näyttämään viatonta naamaa, tällä kertaa. Hän on myös hyvän mielen pelimies.
Vastapäätä istuen näin koko kujeen. Hain siis Jaanalle veskipaperia nipun. Niiden palasista + vähän sylkeä saa hyviä ammuksia. Haarukka on hyvä linko. Jaana osui keskelle Steffen-taulua.
Hyvää fiilistä.
Hilpeä näyttely, valtavasti avajaiskansaa, ja Mikkola oli jo myynyt viisi Lehtolan duunia ja useita Bremeriltä.
Minun selväpäisyyteni onneksi kenties....piti lähteä.
Kaverini - jo meidän nuorten säveltäjien uskosta, toivosta ja rakkaudesta reilut 20 vuotta sitten - Jussi Nuorvalan kamarioopperan Flash flash (päähahmona, vaan ei päähenkilönä, Andy Warhola) kauan odotettu kantaesitys alkoi Musica Nova-festivaalin avajaiskonsertissa 19.00.

Vielä on muutama päivä laajentaa taiteellista tajuntaa.
Ota aikaa näihin, sillä vaikket mitään aikasi taidemusiikista ymmärtäisikään, voit oppia. Linkki tässä: Musica Nova.

Budjettisyistä ensimmäinen ja kolmas näytös Flash flashistä oli tyrsitty pois (mieti sitä).

Oi, jos olisitte kuulleet "Flash flash"-oopperasta edes tämän toisen näytöksen.
Katsoisitte tai tekisitte valokuvia eri tavalla.
Joitain Musica Novan konsertteja on YLE:llä livenä. Ja nettiradiosta löytyy tuo konsertti.

syvä (helpotuksen) huokaus

VALO näyttelyni Turussa, Perissä, on ripustettu. Se meni Miikka Kimingin avustuksella reipasta vauhtia eilen, vaikka oli 16 isoa ja kaksi pienempää duunia. 2,14m korkeiden pystyteosten saaminen vaateriin edes viimeisen päälle laserilla oli taiteilua. Roudaamisessa tuli armoton hiki....

Mutta kyllä oli ilo nähdä miten yksittäisistä teoksista näyttelytilassa syntyi kokonaisuus, joka on enemmän kuin osiensa summa. Epäilyksen hetket, sekä omista töistä että (valokuva)taiteen oikeutuksesta ylipäätään, pyyhkiytyivät kaikki pois.

Hulluna on hyvä olla.

Tuskastuttaa

Joo ja on huono omatunto.
Sunnuntaina pohjustettiin teoksia seuraaviin näyttelyihini.

14 kappaletta pigmenttitulosteita 2mm paksulle fotoalumiinille. 2,14*0,7cm eli 1,5m2 jokainen. Eli 21 neliötä alumiinia, ja sitten vielä 5m 20*20mm alumiiniprofiilia taakse, siis 70 metriä. Ne roudataan Periin, Turkuun, ensi viikolla.

Ekologinen jalanjälki on aikamoinen. Kun katsoo koko prosessin läpi:
- ensin valotuksia isolle filmille (6*17 rulla tai 4*5 laatta) ja niiden kehitys
- skannerit ja tietokoneet vie sähköä jonkin. Niillä tehdään niin paljon että koneen jalanjäljellä ei ole yksittäiseen teokseen merkitystä
- printteri syö pigmenttivärejä ja pitkälle käsiteltyä paperia.

Ja sitten näitä pitää kuljettaa. Pariisin näyttelyyn ne menevät rekka-autossa, mutta Kairon Biennalen vielä isommat duunit menivät ja tulevat takaisin lentokoneella.

Että perkele. "Tee niinkuin saarnaan, älä niin kuin minä", sanoi hyvä pappi...

Olen jo pitkään tätä miettinyt. Tutkiskellut kuvataiteen eri ilmaisukeinoja. Sekä ekologisen jalanjäljen kannalta että niiden soveltuvuutta ajatteluni kieleksi.

Puhtaasti digitaaliset muodot ovat keveitä. Projektiot. Tietokoneruutu ja TV.
Ne ovat varmasti minulle tulevaisuutta.
V
Tai vedostaminen kangaspohjaiselle materiaalille ja perinteiset kiilakehykset siihen. Tämä on testausvaiheessa. Jäisi pois alumiinit, tai akryylit ja silikoonit. Ja kuljettaminen olisi paljon helpompaa. Kangas rullalle purettujen kiilakehysten ympärille vaan.
Vaikka kameraa, filmiä ja valokuvatulostimia käytänkin, tuo voisi sopia minulle ainakin. Teokseni kun eivät ole valokuvia vaan maalauksia.

Puutahan täältä Hirvensalmelta löytyy, sekä tuoretta että tosi vanhaa. Toissa kesänä sukelsin ja vinssasin ylös salmen jyrkästä penkasta viitisentoista pohjassa makaavaa paksua runkoa. En siksi että tekisin niistä toteemipaaluja, vaan koska verkot aivan liian usein niihin jumittivat niin pahasti että repesivät.
Vaikka ei sitä tiedä - Kain Tapperin työt aina ovat puhuneet minulle paljon.

Niin ovat Lawrence Weinerin erittäin niukasti toteutetut konseptitkin.

No niin. Mitäs sanot? Pitääkö taiteilijan vähän tai oikein reippaasti muuttaa työskentelytapojaan ja käyttämiään materiaaleja, nyt kun ilmastonmuutokseen on jo laajasti herätty?
Kohta herätään veden ja ruuan loppumiseen. Maapallon kantokyvyn ja ihmisväestön määrän mahdottomaan suhteeseen... Mutta se taitaa sitten olla vielä rajumpaa ja nopeampaa. Ja siihen vaikuttamiseen taide on aivan liian hidasta.