Jos se oikea tulisi vastaan...

600 teosta on vielä enemmän (liikaa) kuin 400 kepposta.
Se on suunnilleen se määrä mikä Art Fair Suomi 2009-tapahtumaan on ripustettu Kaapelitehtaalle Helsingissä noin 150 taiteilijalta, jotka ovat joko Valokuvataiteilijoiden Liiton tai MUU:n jäseniä.
Tämähän ei ole kuratoitu näyttely suinkaan, vaan liittojen jäsenten teosmyynti.

Sama katsojan uupumus toki iskee kaikilla taidemessuilla.

Konseptina tälle vuodelle on ollut, että "mieluummin pieniä/halpoja teoksia". Ajatus takana on kannatettava - valokuvataiteelle pyritään luomaan laajempaa yksityistä ostajakuntaa. Tulokset avajaisviikonlopun jälkeen eivät ole kovin mairittelevia, valitettavasti.

Mutta kävijöitä on ollut paljon, monin kerroin se mitä yksittäinen näyttely esimerkiksi Galleria Hippolytessä vetää. Sekin on tärkeää.

Ja kuten Harri Pälviranta totesi ripustustalkoissa: "Kyllähän tällä tapahtumalla on myös yhteisöllinen merkitys." Niin, niille jotka niissä talkoissa, avajaisissa ja tapahtumissa ovat mukana. Sitä ei pidä väheksyä kun kaikki ovat kiireisiä omilla tahoillaan. Kuvataiteilijan työ on luonteeltaan yksin puurtamista. Vain aniharvalla, edes videotaidetta tekevistä, on rahoitusta kerätä ympärilleen työryhmä.
Valokuvataiteen Museon 40-vuotisnäyttelyssä (katso Katseesta "Sattumanvaraisuus määrittelee kokonaisuutta" ) mukana olleiden taiteilijoiden palaute on, että Timo Kelarannan konsepti - hänen mukaan kutsumansa taiteilijat tapasivat ja keskustelivat teoksistaan ja teosvalinnoista lukuisia kertoja - oli hyvin antoisa.

Tapahtumasta ja ripustamisesta päävastuun kantanut tiimi ansaitsee syvän kumarruksen. Paperilla mahdottomalta näyttävä palapeli saatiin kasaan ja annetut premissit huomioiden hyvin toimivaksi neljässä päivässä.

Eräs taidetta harvakseltaan keräävä tuttavani kiteytti osuvasti: "Yleiskuva. Että tällaista tehdään. Mutta suuri määrä ja epätasaisuus ikäänkuin hävittää värit. Mielikuva jää harmaaksi. Jos olisin tullut sillä mielellä, että jotain ostan...olisin varmaan vain hakenut helmiä, ja ohittanut kaiken muun."

Minä katselin velvollisuudentunnosta kaiken, ja jotain silti jäi, mutta useimmat niistä olivat jo ennestään tuttuja: Jouko Lehtolan pienet taivaankuvat, Adel Abidinin videoteokset, Ari Kakkisen monumentti valkoiselle, Timo Kelarannan voimakkaat "runot", jne.
Jotain uuttakin: Pekka Niittyvirta vetää omilla poluillaan. Hänen tuoreet abstraktionsa filmin ja digitaalisten tiedostojen virheistä ja rikkoutumisista muuttuvat aina vaan vahvemmiksi. Viesti, väline!, on vahva. Informaatio, dokumentaatio, on kovin altis korruptoitumiselle.
Kalle Katailan teoksia en ollut nähnyt ennen livenä. "Shephardin" mustan taivaan vääränvärinen realismi kolahti. Vähän niin kuin jokin melodia, joka puskee soimaan päässä vaikka sen käskisi olla hiljaa. Uskomattomin esimerkki: viime viikolla panimme kajakkeja kuntoon pelastautumisharjoituksia avomerellä varten. Kollegani kysyi: "Lauri, miksi ihmeessä sä vihellät Hoosianna Daavidin poikaa?" Enpä ollut edes huomannut. Enkä osaa selittää.

Törmäsin Erik Uddströmiin Jyrkin Portinin jääpalan sisällä olevan ahvenen edessä. Puhuimme tietysti kalastuksesta - Erik ihmetteli kun oli kuullut yhdeltä alan ammattilaiselta, että oikea tapa pakastaa kalaa on niin että se on jääpalan sisällä. Niin on. Ei tarvi olla jääpala. Riittää ohut jääkuori, joka ikään kuin umpiopakkaa kalan. Se säilyy monta kuukautta pidempään kuin vain muovipussissa.
Portinin teokset olivat ensimmäiset jotka olivat hänet pysäyttäneet. Niiden taidokkaan leikin melkein-mustavalkoisuudessa olin minäkin noteerannut - vähillä väreillä voi syntyä enemmän. Portinin aiheet ja rajaukset kertovat harkitusta ja hallitusta omasta kielestä.

Nyt viheltelen - se on mulla töitä tehdessä hyvin tyypillistä - taas jotain sävelmää, josta ei ole aavistustakaan mikä se on. Kuulostaa romantiikan kaudelta. Höh.

Pitää palata tulevaisuuteen.

nyt on siikojen aika

kun on oikeat kamppeet (tuilik, eli länsigrönlantilainen perinteinen hylkeennahkainen huppu/viitta/aukkopeite, tai kuivapuku, ja alla villakerrastoja muutama) ja tietysti kajakki, kesä Suomenlahdella loppuu vasta kun tulee liikaa jäitä meloa eteenpäin.
Näillä vehkeillä - minulla on itse oman rannan puista ja ostetusta puuvillakankaasta tehty kajakki allani - minun kesäni ei loppunut eilen.
Terminen kesä jo monin paikoin Suomessa päättyi eilen. Sen määritelmä kun on että yölämpötila keskimäärin pysyi alle 10 asteen.

Kuka sanoo koska kesä loppui? Kuka kertoo minulle mehiläisten sanoman niiden surratessa kasvihuoneeni chileissä?

En minä. Etkä sinä.

Siis kuka?

Punainen on yhteinen sopimus. Siitä, punaisen mahdottomuudesta, olen tehnyt taidetta pennusta asti. Sinun punaisesi rajat eivät ole naapurisi punaisen rajat. Hänestä se rajapunainen on jo sinistä, tai oranssia.

Vaan mitäpä väliä sillä? Kuusikiloinen järvitaimen, joka tarttui siikaverkkoon, on aika saman näköinen kuin järvilohi. Ja kun täältä Puulalta molempia nostetaan, voisimme kinata pitkän illan. Mutta hiton hyvä syötävä se on, olkoon pilkuton lohi tai kumman väkäleukainen taimen.
Minä vetäisen sen ruodottomaksi ja panen perkeet kiuhumaan hitaasti pariksi tunniksi. Parempaa sashimia tai kalalientä et ole syönyt koskaan.

Siinäpä se.

Elintasoa mitataan.
Bhutanin viimeinen kuningas, ennen kuin luopui vallastaan perustuslaillisen demokratian hyväksi, lanseerasi valtiotaan ja kansaansa mittaamaan käsitteen elämisentaso.

Kun tulee jano, kävelen järven rantaan.
Kun tulee nälkä, vien soutuveneelläni muutaman verkon ja katiskan ulos. Ja näin loppukesällä poimin hätänälkään mustikoita tai puolukoita. Ja pikapaistan, voissa!, ukonsienen hatun.

Suurin osa tuntemistani taiteilijoista on köyhiä, mitattiin sitten elintasoa tai elämisentasoa.
Elintason niukkuus lienee hyväksytty valinta - vaikka ns huiput keräilevätkin Mersuja.
Mutta elämisentason niukkuus on säälittävää.

Kun nuori taiteilija väistämättä valitsee vähäiset tulot: töistään, hanttihommista, sossusta jne, mikä typeryys on valita myös vähäinen elämisentaso!
Schnabeliksi tai Ristiksi ei pääse taiteellisilla lahjakkuuksilla. Markkinointiekonomin koulutuskaan ei riitä - pitää olla luontaista kykyä. Itsensä markkinointiin, ei taiteiluun.

Onko se sitten elämisentasoa? Menestynyt markkinointi-artisti voi tehdä isoja teoksia isoihin paikkoihin joista hyvin pienilevikkiset taidejulkaisut kirjoittavat isosti, ja ehkä isot uutiskanavatkin Tv:ssä uutisoivat minuutin.
Ja voi ajaa isolla autolla, Hummerilla peräti. Ja jatkaa heikkoa itsetuntoaan lukemattomilla muilla tavoilla.

Ei, se ei ole elämisentasoa sen enempää kuin suurin osa edes köyhien taiteilijoiden köyhästä taiteilusta. Ja koska kumpikaan ei ole elämisentasoa, se on surkeaa. Eikä ainakaan taidetta.

Paistan nyt saunalta kävellessä nappaamani kuusi pientä punikkitattia, yksinkertaisella reseptilläni. (Salainen, tietysti!) Niiden sivuun tulee pieniä tomaatteja kasvihuoneesta, ja eilisiä siikoja graavattuna (koita tätä: rosepippuria, tinjamia, sokeria, suolaa - kolme-neljä tuntia siian koosta riippuen)

Taide on taiten tekemistä.

Kameran ja pensselin ja kitaran voit heittää mereen.

kehottaa

Lauri Nykopp

jonka mereen heittämistä ei ole lukua