pitää tietää

Pitääkö taiteilijan tietää mitä maailmassa tapahtuu? Pitääkö tietää mitä muut aikalaistaiteilijat tekevät? Pitääkö tuntea taiteen historiaa?

Vastaus kaikkiin kysymyksiin voi olla vain kyllä. KYLLÄ isoilla kirjaimilla, JOS omaa taidetta on myös tarkoitus esittää yleisölle. Oman navan ympäriltä voi toki tehdä taidetta, mutta sen kantavuus on yhtä satunnaista kuin Vodlozeron kansallispuistoon (Euroopan suurin, Venäjän Karjalassa) puolukanpoiminnassa eksyneen huuto.

Tiedon- ja kokemisen jano tekee pikavisiitin Pariisiin tukalaksi päätöstenteoksi.
Vassily Kandinskyn retrospektiivi Centre Pompidoussaja Giorgio de Chiricon retrospektiivi Musée de l'Art Modernessa olisivat varmasti vaikuttavia kokemuksia. Mutta ne työt olen vuosien varrella isoissa näyttelyissä nähnyt ja miettinyt. Saavat jäädä väliin. Henri Cartier-Bresson'in laaja näyttely Maison Europeene de la Photographiessa kuuluisi pakolliseen oppimäärään. Enpä ole ennenkään mennyt muiden asettamien sääntöjen mukaan. Ja kirjat on hyllyssä. En siis näihin yritä ehtiä.

Kun Musée de la Monnaieessa on David La Chapellen retrospektiivi. Kamalaa glitsiä. Muoti- ja mainoskuvaaja on heittäytynyt taiteilijaksi ja tuonut vanhaan museoon sen estetiikan. Se oli ensimmäinen reaktio. Ja toinen oli että tämä on enemmän aikaamme, enemmän aikamme taidetta kuin konseptuaaliset viritelmät ranskalaisen taiteen triennaalissa La Force de l'Art 02:ssa Grand Palais'ssa. Pahassa, ei hyvässä!
La Chapelle rakentaa isolla koneistolla studiossa kuvaelmia, joissa on paljon aikaamme. Totta, sitä totta mitä tv:ssä uutisoidaan. Ja keksiläitä portretteja julkkiksista, joilla on varaa maksaa salkullinen seteleitä muotokuvastaan. Niin toimivat maalaustaiteen historian suuret nimet. Ettei siinä mitään.
Mutta kerran nähty, ja riitti. Pinta. "Kuva on vain pintaa, ja jokainen voi olla kuuluisa hetken jos pääsee telkkariin." Se oli Andy Warholin estetiikka. Häneltä on Grand Palais'ssa esillä pari sataa teosta. Nekin ovat ennen nähtyjä, mutta kävinpä silti kun olin nurkilla. Vastapäätä, Petit Palais'ssa oli laaja William Blake-näyttely. Hän olisi varmasti valokuvannut ja sitten fotoshopannut jos eläisi nyt. Siitä näyttelystä ei käy kirjoittaa tällaisessa kevyessä blogissa, niin tärkeitä hänen runonsa, ja kuvansakin, ovat minulle olleet.

Warhol sanoi noin 1973 että "olen kaupallinen taiteilija. olen aina ollut kaupallinen taiteilija."
Suunnilleen niihin aikoihin asti, Mao-portretteihin, hän radikaalisti muokkasi kuvataiteita. Sähkötuolit ja elokuva/julkkis-lehtikuvat moninkertaistettuina, ja katsottavaksi kestämättömät effat ovat hänen antinsa minulle. Myöhempien vuosien muotokuvat julkkiksista ovat lahjakasta rahastusta. Eikä siinä mitään. Mutta turha niitä oli ladata pilvin pimein tällaiseen taiteen suureen pyhäkköön. Minusta. Parin sadan metrin jono lippukassalle kertoi toista. Realismia taiteen maailmassa.

William Egglestonin uuteen tilausteokseen "Paris" Fondation Cartierissa oli myös jono. Eggleston sanoo valokuvaavansa ilman suunnitelmaa, ilman luonnoksia tai hahmotelmia. Näyttelyssä oli myös runsaasti hänen luonnosblokille sutimia piirroksia. Paperin täydeltä värillisiä viivoja. Ne avasivat kyllä näkemisen tavan hänen valokuviinsa. Ruudun täydeltä jotain, ehkä kiinnostavia linjoja, muotoja, värejä.
Katukuvausta, käsivaralta ja hetkessä. Mutta abstraktin maalaustaiteen, ei menneiden aikojen valokuvaajien (Cartier-Bressonin otoksia on nähtävillä laajasti, kuin ollakaan), hengen perineenä.
Monen suomalaisen taidekuvaajan pitäisi nähdä tämä. Ja ehkä todeta että "tehty jo", ja hakea itselleen uusia suuntia.

Gallerioissa on rauhallisempaa. Vaikka vähintään yhtä painavaa taidetta. Haim Stenbachin uudet teokset Galerie Almine Rechissä olivat tämän visiitin suurin anti (paitsi Blake, edellä).
Pappa on nostanut jalustoialle 60-luvulta asti arkipäivän esineitä. Ja niiden yhdistelmät, ja tämä konsepti - mikä tahansa Steinbachin huolella harkitsema arkipäiväinen esine voi viedä katsojan mielen tuntemattomiin maailmoihin. Näin syviä tarinoita, ja näin suurmestari Marcel Duchampin jalanjälkiä. Tilasin saman tien Amazonista kirjan Steinbachista.

Pariisin nykyiset huippugallerioista valtaosa on samoille kulmilla. Sain juosta moneen kertaan mittaamaan - pohjapiirros kun on 1800-luvulta - miten Illuusioni mahtuvat, ja mitä PR-päällikkö tarvii ranskaksi, ja mitä mieltä taas yksi "tärkeä" kuraattori on teosvalinnasta. Siinä uteliaana juostessa pikavisiitti Galerie Emmanuel Perrotinille meni pitkäksi. Lionel Esteveltä oli esillä vain tuoreita töitä. Mutta tuntui kuin olisi ollut retrospektiivi, tai perin ryhmänäyttely. Esteve sanoo että miksi ihmeessä hänen pitäisi rajoittaa luovuuttaan sarjoihin tai yhteen tyyliin tai estetiikkaan???
Hyvä kysymys, hieno näyttelykokemus.
Tony Craggin puuveistokset Galerie Thaddeus Ropacissa ovat komeita. Ei siinä mitään. Mutta että Thaddeus myy näitä hyvin, satoja tonneja kipale, ja Martti Aiha ja Kain Tapper pysyvät tarkoin varjeltuina salaisuuksina Suomessa....
Naapurimme siinä välissä, Galerie Karsten Greve, näyttää Sergio Vegan valokuvia papukaijoista, joihin hän on fotoshopannut väriruutuja (valokuvan väreistä).
Höh! Richteriä vähän, sieviä kuvia vähän... ehkä Sergio on tehnyt painaviakin teoksia että on päässyt tällaiseen galleriaan. Ja minä voin toki olla väärässä kun sanon vaan että Höh.

Pääsisipä toiseen kotiin Hirvensalmelle, laittamaan rysiä ja verkkoja veteen. Eli tekemään taiteesta totta ihmeempää.

taiteen kestävyydestä

Törmäsin vappuaattona Ulla Jokisaloon. Hän oli hyvällä tuulella, upouusi digikamera innostutti. Ulla kertoi olevansa ikionnellinen uusimmasta teknologiasta. Hän kuvaa digillä ja tulostaa itse A2-kokoisella printterillä. "Haluan, ja nautin, tehdä teokseni itse, käsityöläisenä", hän sanoi. "Niin kuin aikoinaan mustavalkoisia pimiössä, mutta nyt on niin paljon enemmän mahdollisuuksia. Eikä pimeä koppi ja kemikaalihuurut vedä yhtään puoleensa, enää."

Puhe kääntyi valokuvien säilyvyyteen. "Kun istuin Kiasman hankintalautakunnassa se oli jokaisen valokuvan kohdalla vähintään puheenaihe tai este", hän kertoi. "Mutta mitenkä monet muut nykytaideteokset säilyvät? Siitä ei koskaan puhuttu."
Niinpä. Olin juuri käynyt katsomassa Jani Leinosen ja Riiko Sakkisen näyttelyn Amos Andersonin Taidemuseossa. Leinonen oli maalannut mm. elintarvikepakkauksille. Niissä käytettyjen edullisten painovärien kestävyys ei taatusti ole häävi. Ja tuskin myöskään tulosteissa bannerikankaille, joiden päälle on sitten maalattu.

Monien 50- ja 60-luvun maalausten värit ovat kärsineet - maalarit surutta vetelivät kankaille, pahveille jne sekalaisia seinämaaleja ja ties mitä. Kuuluisin esimerkki lienee Mark Rothkon Harvardin yliopistolle 1963 tekemä viiden suuren teoksen sarja, joka on nykyään väreiltään täysin pilalla. Sen voi nähdä vain kirjojen valokuvissa.
En tiedä mitä konservaattorit sanovat vaikkapa Julian Schnabelin tuoreista maalauksista, joissa pohjina on vanhoja pressuja jne.

Värivalokuvan stigma on tietysti se, että valokuvapaperille suurennettujen, tai Lambdalla tulostettujen, teosten värinkesto ei ole kuin 15-25 vuoden luokkaa. Se on vähän verrattuna huolella tehtyihin öljymaalauksiin. Mutta uusimmilla ammattitason mustesuihkutulostimilla, pigmenttiväreillä ei-kiiltäville papereille, tehtyjen teosten värinkesto on 70-100 vuoden tasolla.
Samaa tasoa kuin maalauksilla.
Ei pitäisi olla kellään nokan koputtamista.

Värinkestohan ei tarkoita sitä, että vaikkapa diasec-menetelmällä akryylilevyn alle kiinnitetty värivedos on pilalla jo 25 vuoden päästä. Vaan sitä, että havaittavissa oleva ero väreissä on syntynyt. Kestää kauemmin ennen kuin värit ovat muuttuneet häiritsevästi. Ja sehän on aina subjektiivinen kysymys. Faijan värikuvat 50-luvulta ovat edelleen minusta makeita, vaikka värit ovatkin kaukana realismista.

Värien rappeutuminen värivalokuvissa ei muuten suinkaan johdu auringonvalosta. Sekin toki vaikuttaa, suora auringonvalo haalistaa värejä. Värien pahin vihollinen ovat kuitenkin itse liuotinpohjaiset värit. Niiden ja paperien kemikaalit syövät hiljalleen niitä värejä, jotka aluksi olivat niin hienoja.
Pigmenttivärit ovat paljon stabiilimpia, myös kiiltävillä papereilla.

Valokuvataiteen Museon konservaattori Riitta Koskivirta tulee kirjoittamaan tästä aiheesta Katseeseen asiantuntemuksella.