lahnoja kalastamassa

90mm riimuverkkoihin ei jää kuin yli 1,5-kiloiset. Ja nyt kun kutuaika on ohi ne isot ovat niin fiksuja eivätkä ryntäile verkkoon. Eilen kävin aitoon eskimotyyliin hiljaa ja hiljempaa kajakilla katsomassa verkot tuolta kolmen kilometrin päästä lahnalahdesta. Näin tyynen veden alta kaksi isoa siellä. Vaan verkoissa ei ollut ketään.
Verkkojen lasku ja nosto kapeasta kajakista - itse tehty, grönlantilaisen mallin mukaan, paikallisista puista ja vedentuomista, ilman ruuveja, nauloja tai liimaa. Toki hylkeennahkojen sijasta pinnaksi ompelin tukevaa puuvillakangasta.
Niin, se verkkojen nosto. Se on miehekästä puuhaa. Nykynaisilta se voisi käydä myös. Mutta ei näiltä pullapojilta jotka täällä Puulan selillä pörryyttelevät isoilla uisteluveneillään, kaksitoista vapaa hörhöllään. Eivätkä yleensä saa yhtään järvilohta tai taimenta. Minä nostan verkoillani niitäkin kotitarpeiksi.

Kun vesi on ollut näin tyyni... on vaan pysähdyttänyt katselemaan valoja ja aaltoja ja rantoja.

Kamerakin olisi voinut olla mukana.
Mutta näitä minä en jaa. Kokemaan voit tulla.

Sitten mietin qajaqissani näitä taiteena markkinoitavia kaupunkinäppäilyjä. Ja ihmisnäppäilyjä, Biafrasta tai Turkista. Että miksi en näe näyttelyissä myös "näkemyksellisiä hetkiä" näistä meidän ihmisistämme - rantakallioista, männyistä, sudenkorennoista ja pintaan hyppäävistä taimenista?
Vaan arvostamanikin, ne harvat valokuvaajat joilla on silmää, näyttävät vain pikakuvia kaupunkien tylystä betonista ja rautaromusta ja nuorisosta kännissä ja raskaista naisista valkoiseksi sudituissa betonikopeissa. Takalan Antero - Katse Galleriassa nyt - on ollut valokuvaajaksi harvinaisen lähellä syvään näkijöitä kuten Al-Ghazzali, Mark Rothko ja Barnett Newman. Mutta Takalakin on joutunut 70-vuotiaaksi kulkemaan omia polkujaan. Valokuvataiteen Museon retrospektiivi keväällä 2010 on ensimmäinen kunnon katsaus hänen tuotannostaan.

Sitten kun öljyllä tuotettu ja tuotu ruoka sieltä kaupunkien S-Marketeistä käy kestämättömän kalliiksi (ja perin loppuu) on liian myöhäistä yrittää oppia elämään.
Tehomaatalous, länsimaisten kaupunkilaisten ruokatuotanto, käyttää keskimäärin 12 KCal energiaa jokaista syötyä 1 Kcal ruokaa kohden. Siinä keskiarvossa ovat mukana koneet, lannoitus, kuljetus, naudan sisäfile, hampurilaiset, oluet, ruukkusalaatit, tomaatit, uudet perunat ja muoviin pakkaus.

Tee jotain. Älä ota valokuvia. Vaan tee jotain, josta lapsenlapsesi voivat olla ylpeitä.

Tätä kuvaa täältä Puulalta ei ottanut Arno Rafael Minkkinen, itsestään eikä minusta. Tämä kuva ei yrittänyt eikä aio olla taidetta, niinkuin faijani Tola ja minä taide ja valokuva nähdään.
Tola vaan näpsäsi vuosikymmenten rutiinilla "hetken" kun tulin verkkoja kokemasta. Kalat olivat tallessa, jaloissani sätkivät.

Tee jotain, ehkä siitäkin voi ottaa valokuvia.

Taidetta on taiten tekeminen.

netti ja tietokoneruutu

Valokuvataiteen Museon juhlanäyttelyssä oli paljon väkeä. "Cocktail-kutsut", jossa small-talkkia on paljon, kenenkään kanssa ei kovin montaa lausetta vaihdeta, kun sitten tarvii tervehtiä seuraavaa tuttua.
Se nyt kuuluu ajan, ja tällaisen tilaisuuden, luonteeseen. Mutta Timo Kelarannan konsepti rakentaa tämä näyttely: valitut taiteilijat tapasivat ja juttelivat töistään lukuisia kertoja, on minulle näyttelyn suurin anti. Siellä on paljon hienoja töitä, ei siinä mitään. Dialogi, olkoon sitten keskinäistä kehumista tai kovaa kinaamista, vähän eri kanteilta katsovien taiteilijoiden kesken, on tavattoman hedelmällistä.
Tällaisessa maailmassa jossa epävarmuutta tulevasta on niin paljon, ja mahdollisuuksia niin valtavasti.

Näyttelyn tiimoilta tulee Katseeseen Marja-Terttu Kivirinnan ja Harri Pälvirannan dialogi. Eli en puhu siitä enempää.
Muuta kuin että päällimäiseksi kuvaksi jäi näyttelyn nuorimman taiteilijan, Santeri Tuorin "tauluna" seinällä esitetty lyhyt lausuma. Muistin varassa siteeraten: "En halua että minut luokitellaan valokuvataiteilijaksi. Valokuva on vain osa kuvataiteen kenttää... Mutta valokuva on hyvä väline - siinä on lähtökohtaisesti aina liikaa informaatiota, detaljeja. Niitä poistamalla löytyy lopulta olennainen." Niinpä. Tuorilta esillä oleva videoteos toimisi varmaan tietokoneruudulla.

Se on väistämättä tulevaisuutta.

On ilo katsoa hienoja taidekirjoja. Netissä. Elina Brotherus ja Juha Nenonen ovat juuri avanneet uudet kotisivut (www.elinabrotherus.com ja www.juhanenonen.net), jotka ovat hienosti toteutettuja, tyylikkäitä, ja kertovat vahvasti kummankin taiteilijan tarinan.
Molempien teokset ovat (olleet ainakin) taidevalokuvan kaanonissa. Seinätauluja. Mutta kun näitä sivustoja katson, odotan, ja oletan, nettiin ajateltuja teoksia.