pitää tietää

Pitääkö taiteilijan tietää mitä maailmassa tapahtuu? Pitääkö tietää mitä muut aikalaistaiteilijat tekevät? Pitääkö tuntea taiteen historiaa?

Vastaus kaikkiin kysymyksiin voi olla vain kyllä. KYLLÄ isoilla kirjaimilla, JOS omaa taidetta on myös tarkoitus esittää yleisölle. Oman navan ympäriltä voi toki tehdä taidetta, mutta sen kantavuus on yhtä satunnaista kuin Vodlozeron kansallispuistoon (Euroopan suurin, Venäjän Karjalassa) puolukanpoiminnassa eksyneen huuto.

Tiedon- ja kokemisen jano tekee pikavisiitin Pariisiin tukalaksi päätöstenteoksi.
Vassily Kandinskyn retrospektiivi Centre Pompidoussaja Giorgio de Chiricon retrospektiivi Musée de l'Art Modernessa olisivat varmasti vaikuttavia kokemuksia. Mutta ne työt olen vuosien varrella isoissa näyttelyissä nähnyt ja miettinyt. Saavat jäädä väliin. Henri Cartier-Bresson'in laaja näyttely Maison Europeene de la Photographiessa kuuluisi pakolliseen oppimäärään. Enpä ole ennenkään mennyt muiden asettamien sääntöjen mukaan. Ja kirjat on hyllyssä. En siis näihin yritä ehtiä.

Kun Musée de la Monnaieessa on David La Chapellen retrospektiivi. Kamalaa glitsiä. Muoti- ja mainoskuvaaja on heittäytynyt taiteilijaksi ja tuonut vanhaan museoon sen estetiikan. Se oli ensimmäinen reaktio. Ja toinen oli että tämä on enemmän aikaamme, enemmän aikamme taidetta kuin konseptuaaliset viritelmät ranskalaisen taiteen triennaalissa La Force de l'Art 02:ssa Grand Palais'ssa. Pahassa, ei hyvässä!
La Chapelle rakentaa isolla koneistolla studiossa kuvaelmia, joissa on paljon aikaamme. Totta, sitä totta mitä tv:ssä uutisoidaan. Ja keksiläitä portretteja julkkiksista, joilla on varaa maksaa salkullinen seteleitä muotokuvastaan. Niin toimivat maalaustaiteen historian suuret nimet. Ettei siinä mitään.
Mutta kerran nähty, ja riitti. Pinta. "Kuva on vain pintaa, ja jokainen voi olla kuuluisa hetken jos pääsee telkkariin." Se oli Andy Warholin estetiikka. Häneltä on Grand Palais'ssa esillä pari sataa teosta. Nekin ovat ennen nähtyjä, mutta kävinpä silti kun olin nurkilla. Vastapäätä, Petit Palais'ssa oli laaja William Blake-näyttely. Hän olisi varmasti valokuvannut ja sitten fotoshopannut jos eläisi nyt. Siitä näyttelystä ei käy kirjoittaa tällaisessa kevyessä blogissa, niin tärkeitä hänen runonsa, ja kuvansakin, ovat minulle olleet.

Warhol sanoi noin 1973 että "olen kaupallinen taiteilija. olen aina ollut kaupallinen taiteilija."
Suunnilleen niihin aikoihin asti, Mao-portretteihin, hän radikaalisti muokkasi kuvataiteita. Sähkötuolit ja elokuva/julkkis-lehtikuvat moninkertaistettuina, ja katsottavaksi kestämättömät effat ovat hänen antinsa minulle. Myöhempien vuosien muotokuvat julkkiksista ovat lahjakasta rahastusta. Eikä siinä mitään. Mutta turha niitä oli ladata pilvin pimein tällaiseen taiteen suureen pyhäkköön. Minusta. Parin sadan metrin jono lippukassalle kertoi toista. Realismia taiteen maailmassa.

William Egglestonin uuteen tilausteokseen "Paris" Fondation Cartierissa oli myös jono. Eggleston sanoo valokuvaavansa ilman suunnitelmaa, ilman luonnoksia tai hahmotelmia. Näyttelyssä oli myös runsaasti hänen luonnosblokille sutimia piirroksia. Paperin täydeltä värillisiä viivoja. Ne avasivat kyllä näkemisen tavan hänen valokuviinsa. Ruudun täydeltä jotain, ehkä kiinnostavia linjoja, muotoja, värejä.
Katukuvausta, käsivaralta ja hetkessä. Mutta abstraktin maalaustaiteen, ei menneiden aikojen valokuvaajien (Cartier-Bressonin otoksia on nähtävillä laajasti, kuin ollakaan), hengen perineenä.
Monen suomalaisen taidekuvaajan pitäisi nähdä tämä. Ja ehkä todeta että "tehty jo", ja hakea itselleen uusia suuntia.

Gallerioissa on rauhallisempaa. Vaikka vähintään yhtä painavaa taidetta. Haim Stenbachin uudet teokset Galerie Almine Rechissä olivat tämän visiitin suurin anti (paitsi Blake, edellä).
Pappa on nostanut jalustoialle 60-luvulta asti arkipäivän esineitä. Ja niiden yhdistelmät, ja tämä konsepti - mikä tahansa Steinbachin huolella harkitsema arkipäiväinen esine voi viedä katsojan mielen tuntemattomiin maailmoihin. Näin syviä tarinoita, ja näin suurmestari Marcel Duchampin jalanjälkiä. Tilasin saman tien Amazonista kirjan Steinbachista.

Pariisin nykyiset huippugallerioista valtaosa on samoille kulmilla. Sain juosta moneen kertaan mittaamaan - pohjapiirros kun on 1800-luvulta - miten Illuusioni mahtuvat, ja mitä PR-päällikkö tarvii ranskaksi, ja mitä mieltä taas yksi "tärkeä" kuraattori on teosvalinnasta. Siinä uteliaana juostessa pikavisiitti Galerie Emmanuel Perrotinille meni pitkäksi. Lionel Esteveltä oli esillä vain tuoreita töitä. Mutta tuntui kuin olisi ollut retrospektiivi, tai perin ryhmänäyttely. Esteve sanoo että miksi ihmeessä hänen pitäisi rajoittaa luovuuttaan sarjoihin tai yhteen tyyliin tai estetiikkaan???
Hyvä kysymys, hieno näyttelykokemus.
Tony Craggin puuveistokset Galerie Thaddeus Ropacissa ovat komeita. Ei siinä mitään. Mutta että Thaddeus myy näitä hyvin, satoja tonneja kipale, ja Martti Aiha ja Kain Tapper pysyvät tarkoin varjeltuina salaisuuksina Suomessa....
Naapurimme siinä välissä, Galerie Karsten Greve, näyttää Sergio Vegan valokuvia papukaijoista, joihin hän on fotoshopannut väriruutuja (valokuvan väreistä).
Höh! Richteriä vähän, sieviä kuvia vähän... ehkä Sergio on tehnyt painaviakin teoksia että on päässyt tällaiseen galleriaan. Ja minä voin toki olla väärässä kun sanon vaan että Höh.

Pääsisipä toiseen kotiin Hirvensalmelle, laittamaan rysiä ja verkkoja veteen. Eli tekemään taiteesta totta ihmeempää.

taiteen kestävyydestä

Törmäsin vappuaattona Ulla Jokisaloon. Hän oli hyvällä tuulella, upouusi digikamera innostutti. Ulla kertoi olevansa ikionnellinen uusimmasta teknologiasta. Hän kuvaa digillä ja tulostaa itse A2-kokoisella printterillä. "Haluan, ja nautin, tehdä teokseni itse, käsityöläisenä", hän sanoi. "Niin kuin aikoinaan mustavalkoisia pimiössä, mutta nyt on niin paljon enemmän mahdollisuuksia. Eikä pimeä koppi ja kemikaalihuurut vedä yhtään puoleensa, enää."

Puhe kääntyi valokuvien säilyvyyteen. "Kun istuin Kiasman hankintalautakunnassa se oli jokaisen valokuvan kohdalla vähintään puheenaihe tai este", hän kertoi. "Mutta mitenkä monet muut nykytaideteokset säilyvät? Siitä ei koskaan puhuttu."
Niinpä. Olin juuri käynyt katsomassa Jani Leinosen ja Riiko Sakkisen näyttelyn Amos Andersonin Taidemuseossa. Leinonen oli maalannut mm. elintarvikepakkauksille. Niissä käytettyjen edullisten painovärien kestävyys ei taatusti ole häävi. Ja tuskin myöskään tulosteissa bannerikankaille, joiden päälle on sitten maalattu.

Monien 50- ja 60-luvun maalausten värit ovat kärsineet - maalarit surutta vetelivät kankaille, pahveille jne sekalaisia seinämaaleja ja ties mitä. Kuuluisin esimerkki lienee Mark Rothkon Harvardin yliopistolle 1963 tekemä viiden suuren teoksen sarja, joka on nykyään väreiltään täysin pilalla. Sen voi nähdä vain kirjojen valokuvissa.
En tiedä mitä konservaattorit sanovat vaikkapa Julian Schnabelin tuoreista maalauksista, joissa pohjina on vanhoja pressuja jne.

Värivalokuvan stigma on tietysti se, että valokuvapaperille suurennettujen, tai Lambdalla tulostettujen, teosten värinkesto ei ole kuin 15-25 vuoden luokkaa. Se on vähän verrattuna huolella tehtyihin öljymaalauksiin. Mutta uusimmilla ammattitason mustesuihkutulostimilla, pigmenttiväreillä ei-kiiltäville papereille, tehtyjen teosten värinkesto on 70-100 vuoden tasolla.
Samaa tasoa kuin maalauksilla.
Ei pitäisi olla kellään nokan koputtamista.

Värinkestohan ei tarkoita sitä, että vaikkapa diasec-menetelmällä akryylilevyn alle kiinnitetty värivedos on pilalla jo 25 vuoden päästä. Vaan sitä, että havaittavissa oleva ero väreissä on syntynyt. Kestää kauemmin ennen kuin värit ovat muuttuneet häiritsevästi. Ja sehän on aina subjektiivinen kysymys. Faijan värikuvat 50-luvulta ovat edelleen minusta makeita, vaikka värit ovatkin kaukana realismista.

Värien rappeutuminen värivalokuvissa ei muuten suinkaan johdu auringonvalosta. Sekin toki vaikuttaa, suora auringonvalo haalistaa värejä. Värien pahin vihollinen ovat kuitenkin itse liuotinpohjaiset värit. Niiden ja paperien kemikaalit syövät hiljalleen niitä värejä, jotka aluksi olivat niin hienoja.
Pigmenttivärit ovat paljon stabiilimpia, myös kiiltävillä papereilla.

Valokuvataiteen Museon konservaattori Riitta Koskivirta tulee kirjoittamaan tästä aiheesta Katseeseen asiantuntemuksella.

seikkailu, jossa on hylkeitä ja simpansseja

Illalla väsytti, liikaa touhua ollut.

Selailin vanhoja muistikirjoja, löysin tällaisen sitaatin:
Taide on seikkailu tuntemattomaan maailmaan, jota voivat tutkia vain ne jotka ovat valmiit ottamaan kaikki sen riskit. (Mark Rothko)

Sitä ja savulampaan siivuja mutustellessa poimin pöydältä Seppo Keräsen ja Markku Lappalaisen uuden kirjan "Hylkeet" (Maahenki Oy, Helsinki, 2009, 151 sivua).
Seppo Keränen on kymmeniä vuosia kulkenut Itämerellä kuvaamassa. Runsas kavalkadi siitä on upea. Pete Kuokka värierottelijana ja Artprint Oy painajana tekevät erittäin kaunista jälkeä.

Keräselle tämäkin on ollut varmasti hyvin antoisa seikkailu tuntemattomaan maailmaan.
Vaan sitten rupesin pohtimaan, että onkos tämä nyt sitten taidevalokuvaa vai luontokuvaa?
Ja miksi? Kun Keränen ottaa kuvia merikotkista niitä sanotaan lintukuviksi. Ja kun hylkeistä ja saariston maisemista - joitain kuvia on kalastajista ja metsästäjistäkin - niitä sanotaan luontokuviksi.
Ja sitten kun taidevalokuvaaja X ottaa kuvia itsestään tai muista simpansseista, niitä sanotaan taidevalokuviksi. Olivat ne sitten täysin realistisia tai surrealistisia.

Seppo Keränen: Hallinaaras

Tässä taitaa olla ristiriita. Arvotukset ovat arvoituksia...

Mietipäs sitä. Niin minäkin.

Lappalaisen sujuva teksti on muuten lukemisen arvoinen. Kohtalaiset tietoni Itämeren hylkeistä lisääntyivät huomattavasti. Ja erityisesti minua ilahdutti hänen arvotuksensa. Nimittäin hän käy läpi ihmisen (saalistaja ruokaketjussa ylempänä) ja hylkeen (saalistaja ruokaketjussa alempana) pitkän rinnanelon Itämerellä ja sitten liian metsästyksen ja ympäristövaurioiden aiheuttaman hyljekantojen putoamisen, ja nyt taas hallien rajun lisääntymisen. Ja päätyy surullisena toteamaan, että se uhanalaisin eläin tällä hetkellä on rannikon kalastaja.

aamun äänet

tää varsinkin, ja tässä pidemmään aikaa jo, on tosi hankala aamu.
Motivaatio istua tietokoneen kimppuun on nollassa, tai pakkasella.

Kaksi vaihtoehtoista äänimaailmaa kun kilpailee:
1) kovalevyjen rohina ja leveätelaisen printterin rouskutus siihen vielä aina välillä päälle
2) jäitten jyrähdykset ja kirskaisut säestämässä lintujen äänimattoa

Kumman pitäisi voittaa? Ja miksi?

Tällaisina aamuina aivan erityisesti minä mietin - ja uskon että jokainen tervepäinen miettisi jos olisi täällä Puulan rannassa - että mitähän merkitystä näillä taidetouhuilla nyt olikaan? Varsinkaan niin kuin niitä tehdään, ympäri maata ja maailmaa lennellen ja lennättäen teoksia, kalliille ja kaikkea muuta kuin ekologisille materiaaleille, ja melkoista toimistoarmeijaa tarvitaan paperien kanssa turaamassa.

Parempi siis mennä ulos. Imemään voimaa, ihan vain nauttimaan, ja fundeeraamaan. Kummasti siellä aina ilmenee tekemättömiä hommia. Vettynyttä tietä pitää ojittaa. Katiskojen päältä on pressu osin karannut ja niissä on kuivia lehtiä. Yhden aitan räystäskourun ovat jäät tai lumet vääntäneet loukille.

Ja nukkuakin on paljon parempi ulkona kun on kirkas taivas.

Niinpä. Simpanssi mikä simpanssi.

kuvaa kuvaa

Helsinki on kuvataiteissa nykyään runsaudensarvi. Missään tämän kokoisessa kaupungissa - vaikka tietysti mukaan lasketaan väistämätön Vantaan ja Espoon liittäminen Helsinkiin - ei ole tarjolla niin paljon ja niin hyvää. (Korjatkaa tietoani, jos olen väärässä)

Galleriajuoksu on yksi typeristä urheilulajeista. Ei anna paljoa siihen nähden miten se aivoja kuormittaa. Jalat toki kestävät.
Mutta viikon visiitillä Helsingissä näin paljon. Ja vielä monia jäi näkemättä, kategoriaan tuonkin haluaisin käydä kokemassa..

Vahvin muistokuva jäi Marjatta Tapiolan näyttelystä Galerie Forsblomissa. (12.04 asti)

Marjatta Tapiola: Minotauros, pöllö ja kaksi naamiota, 2009, tempera kankaalle, 142 x 190 cm

Jatan luomisvoima menee huikealla tasolla - edellisestä hienosta näyttelystä ei ole kuin vuosi. Hän on löytänyt voimakkaan ilmaisun kertoa, kääntää figuratiivisen väreihin, ja antaa arkaaisten symbolien viedä katsojaa. Nämä jäävät mietityttämään, uniin.
Valokuvaajille pitäisi olla pakollista jatko-opiskelua nähdä ja miettiä tämä näyttely.

Tapiolaa on esillä myös Ateneumin Kalevala näyttelyssä (09.08.2009 asti). Sekin pitää nähdä. Vaikka Lönnrotin Kalevala olikin vain tulkinta rikkaasta perinteestä, se on hyvä johdatus - ja mitä meille on jäljellä - elämään tasapainossa näillä leveysasteilla.

Marjatta Tapiola: Louhi, 2008

Niko Luoman "Every now is a new past" Galleria Krista Mikkolassa (26.04 asti) toimi kun hänen kaksi sarjaansa saivat yksi-plus-yksi summaksi kolme.

Niko Luoma: Every now is a new past #5

Aikaisemmissa sarjoissa Nikon pysäytykset Ajasta kaksiulotteiseksi ovat olleet hienosti oivaltavia yksittäinkin.
Näissä luovan Luoman luovuutta rajoittaa pitäytyminen analogiseen valokuvaan ja siitä vedostamiseen. Luontokuvien värit ovat väärät, mutta eivät kuitenkaan niin väärät että siitä syntyisi jotain. Mustavalkoisissa viivapiirroksissa kameran ja monien valotusten käyttäminen on tietysti myös kertomus prosessista ja meditoinnista.

Niko Luoma: Kairos #3, 2008

Mutta katsoja vain näkee. Kuvan seinällä.
Kuvataiteessa ensisilmäys, se millä taiteilija vie katsojan syvemmälle, on tärkeä. Onko se tehty maalaamalla tai kuvaamalla tai tietokoneella...mitätöntä, tai ainakin toisarvoista.
Viestit, Luoman ajatukset, toki löytyvät näinkin. Mutta mielelläni näkisin että Salvador Dali-viiksinen taiteilija hyppäisi rohkeasti Dali-aikojen tekniikoista tähän päivään. Viikset saavat kyllä jäädä.

Liisa Lounelalla - Galleria Qah-lama & Piipp0, 9.4. asti - ei ole mitään pidäkkeitä tekniikoiden suhteen. Päinvastoin. Kimmaltevillä hileillä tehtyjen maalausten, joista hänet muistin, lisäksi näyttelyssä on valokuvaprinttejä, 3D-videoita, seinäveistoksia ja pieniä laatikoita joissa juoksee valopisteinä teksti.
Lounelan sanoma jäi hämäräksi tässä ilotulituksessa. Mutta hyvä niin, joudun miettimään, muistelemaan näkemääni.
Niagara, ikoni, jota ei enää voi nähdä oikeana, kun se on aina turistivalaistu... Lounelan 3D-video siitä kun keinovalot sammuvat mutta yön pimeydessä se ON, on vahva teos.

Luonela loi positiivisen efektin. Kävelin Viiskulmaan, Digelius Music-levykauppaan. Hämmästyttävä löytö oli "Sacred flute music from New Guinea" CD:llä. Tämä minulla on ollut David Toopin julkaisemana LP:nä 80-luvulla. Sen LP:n joku lainasi...
Elämä on ihanaa.

Paras (valo)kuvataiteellinen suositukseni nyt on että mene Digeliukseen, kysy Emua (firman perustajaa, lintumiestä) ja osta ne levyt (viisi vähintään) jotka Emu valitsisi minulle.
Jollet ymmärrä niiden kieltä, on syytä opiskella.

Helpompaakin hyvää näin.
Pekka Luukkolan siniset maisemat Galleria Heinolla (29.03. asti) ovat häpeilemättömän kauniita. Pekka hymähteli tyytyväisenä kadulla törmätessämme, että kivikautista konseptitaidetta...10000 vuotta...

Luukolan luonnontieteilijän ja kirjantekijän tausta tuo kuviin uutta syvyyttä. Teosten kauneus, visuaalisuus, on ovela veto, joka saa katsojan niitä lukemaan. Luonnon, tieteen ja taiteen yhdistelmä määrittää suhdettamme paikkaan ja historiaan. Tämän alla olevan olisi pitänyt olla Ateneumin Kalevala-näyttelyssä.

Pekka Luukkola: 10000 years, 2009, pigmenttivedos

Sillä Luukkola näkee taiten. Tuoreimmissa teoksissaan hän on lähes vanginnut olennaisen.
Pitkillä valotuksilla palkkikameralla kuvatut tulen liikkeet yössä olivat vaikuttavia kun niitä Art Fair Suomi 2008:ssa katsoin, 4 metriä korkeiden tikapuiden päältä. Pari tuntia ennen avajaisia kiipeilin tikkailla vääntämässä valot kaikkien VTL:n jäsenten teoksiin jotensakin kohdalleen. Pekka jätti kiireensä "oikeisiin töihinsä" ja oli siinä toisina silminä.
Luukkolan tuoreemmat, ikonograafiset, kuvat jäisen meren rannasta horisonttiin ovat vielä vahvempia kuin ne.
Odotetaan jatkoa; tässä on toivottavasti vasta alkua näkijän annettevalle.

Näiden jälkeen oli mainio kokemus Kluuvin Galleriassa. Tuomas Laitisen Wall Street-teos ei ole vain tarina pelin, valheen ja muistin mysteereistä, se on myös kutsu ja haaste tyhjän taulun täyttämiseksi uusilla vaihtoehdoilla. Ristinollaa neonputkilla. Useimmissa pojissa on jossain nuoruuden vaiheessa vähän insinööriä, rakennetaan pienoismalleja tai majoja. Laitinen on kehittänyt taiteen lähihistoriasta oman ilmaisukielensä. Toimii.

Tuomas Laitinen:Wall Street, 2009
Neonputket, muuntajat, sekvensserimekanismi vanhoista pelikoneista, mikrofoni
200 x 200 cm

Pariisin taivaan alla

Gregory Crewdson: sarjasta Beneath the roses

Onpas mukavaa. Olla taas täällä vanhassa kotikaupungissa.
Tapaamisten raoissa ehdin käydä näyttelyissäkin. Tässä parhaat:

Jimmie Durhamin laaja retrospektiivi Musée d'Art Moderne:ssa.
Durham on vanhoilla päivillään noussut arvostuksessa näin korkealle. Hyvä niin. Hän on eurooppalaistunut Cherokee, joka hyppäsi välillä vuosiksi pois taiteen oravanpyörästä ja keskittyi poliittiseen toimintaan USA:ssa. Mm. YK-suurlähettiläänä edustamassa USA:n alkuperäiskansoja.
Teokset ovat luovaa kysymystä - medioina niin rakennelmat/veistokset, videot, valokuvat, tekstit, piirrokset -, jonka pohjalla on kyky nähdä maailma valtavirran silmin. Durham on huolella tutkinut länsimaisen taiteen nykyisen diskurssin. Ja lukee sekalaisia tiedekirjoja urakalla, koska kuten hän sanoi "tiede, analyyttisenä kyselyn ja kokeilun konseptina, on mitä ihminen on. Nerokas." Hänet on nähty jotenkin Joseph Beuysin manttelinperijänä. Joo, jotenkin. Mutta Durham tuo vahvan ajattelunsa katsojille lukuisilla tavoilla jotka ovat vähemmän kuivia, jopa hauskaja, railakkaita.
Huhtikuun 12 päivään asti.

Dokumenttikuvaajana tunnetun Raymond Depardonin ja filosofi Paul Virilion yhteisnäyttely "Terre Natale" Fondation Cartierissä lähestyy maailman menoa - huolta siitä - hyvin konkreettisesti. Depardonilta ei ole esillä valokuvia, vaan kaksi leffaa. "Donner la parole", jossa katoamassa olevia kieliä ja elämäntapoja edustavat ihmiset Etelä-Amerikassa, Etiopiassa ja Ranskassa, kertovat suoraan kameralle tarinaa omalla kielellään. Ei mitään taiteilua, vain niinkuin leffa nimi "anna puheenvuoro", menetetylle maailmalle. Toisessa tähän näyttelyyn tilatussa hän on kiertänyt maailman yksin 14 päivässä, ja kuvannut Super 16:lla niinkuin perinteinen katukuvaaja kuvaa. Mutta kun katukuva on elävää eikä valokuvaa, hektisyys jää päällimäiseksi mielikuvaksi.
Virilio puhuu käsitteestä "ajan vanheneminen". Kun vanhenemme, tuntuu että päivät ja vuodet lentävät aina vaan nopeammin ohi. Ja se on tapahtunut globaalisesti lentoliikenteen ja sähköisen viestinnän sekä kutistaessa maailmasta pois sen suuruuden että nopeuttaessa ajan.
Virilio kysyy "mitä on jäljellä maailmasta, syntymämaista, ainoan asuttavan planeetan tähänastisesta historiasta?" Täytyypäs käydä kirjakaupassa, ja perehtyä hänen ajatteluunsa.
Näyttelyyn hän on ideoinut - ja työryhmä toteuttanut - kaksi teosta. Toisessa sisäänkävelevää katsojaa vastaan kävelee Virilio, joka lyhyesti lataa keskeisiä teesejään. Ja kun on päässyt salin perälle ja kääntyy: päitten yläpuolella on 48 tietokoneruutua, joissa elää lukuisista dokumenttielokuvista leikattu kuvien tanssi. Hmmh. Vaikuttava, niin ranskalaista hybristä, mutta ei kovin hyvää viestintää.
Toinen teos sen sijaan on. Huikeimpia tietoiskuja mitä olen nähnyt. Pyöreän mustan salin seinää kiertää pyörivä maapallo (satelliittikuvaa). Se tuo näkyviin ja pyyhkii pois erittäin toimivasti animoitua faktaa. Nykyisistä ja todennäköisesti tulevista valtavista muuttoliikkeistä.
Poliittisista ja ympäristöpakolaisista, siirtotyöläisistä. Kaupungeista jotka luultavasti sadan vuoden kuluessa jäävät veden alle. Luonnonkatastrofien painopisteestä ns. kolmannessa maailmassa. Jne. Olisi pitänyt kiirehtiä seuraavaan paikkaan, mutta istuin naulittuna niinkuin salin täysi yleisö.
Tämä päättyy jo pian, 15.3.

Ranskalaiset museojohtajat ovat usein ilahduttavan luovia ja rohkeita. Pompidou-keskuksen pysyvän näyttelyn tilasta on kahdeksan salia maalattu puhtaiksi. Ja jätetty tyhjiksi. Näyttelyn nimi on "Vides" eli tyhjyydet. Käytävän seinillä on tarinat alkaen Yves Kleinin 1958 toteuttamasta ensimmäisestä "tyhjyyden" näyttelystä ja sitten samaa aihetta varioineiden taiteilijoiden teoksista. Salien ovilla on kunkin teoksen nimilaput. Hyvä veto. Katalogi, ranskaksi tai englanniksi on suositeltavaa luettavaa, jollet ehdi kokemaan miten teokset syntyvätkin omassa päässä ja katsojien liikkeestä, reaktioista vuorovaikutuksesta. 23.3. asti.

Maison Européenne de la Photographiessa on aina useita näyttelyitä. Kiinnostavin on maalari Robert Combas. Hän nousi 80-luvulla pinnalle Ranskan vastineena sille aallolle jonka vaahtopäänä New Yorkissa oli Jean-Michel Basquiat. Graffitin sukuista, karkeasti paksuilla maaleilla suoraan tuubista vedeltyjä ihmishahmoja ja symboleita, dekoratiivista viivaa. Eikä vahingossakaan tyhjää tilaa. No niin, mitä tämä tekee Euroopan keskeisessä valokuvatalossa?

Valokuviahan ne pohjimmiltaan ovat, väritettyjä. Combas näissä uusissa töissään - hän, ja assistenttilauma, on erittäin tuottelias - pohjustuttaa valokuvan. Sutii päälle, se kuvataan, tulostetaan, pohjustetaan alumiinille, ja sitten hän vielä sutii päälle. Miksikäs ei? Mutta ison kysymyksenhän hän heittää päin naamaa valokuvan puristeille. Että mikä ihmeen pyhä lehmä valokuva on kuvataiteen kartalla? Sitäpaitsi: silloin kun oli vain mustavalkofilmiä, fotokromit eli väritetyt valokuvat olivat valtavan suosittuja. Kokonainen ammattikunta muodostui näitä tekemään. Eli Combashan vain palaa perinteeseen! (05.04. asti)

Ajattelemaan pani myös Gregory Crewdsonin "Beneath the roses" Galerie Daniel Templonissa.
Ensi näkemältä isot (n.145*220cm) mustesuihkutulosteet ovat hämmästyttävän vahvoja tuokiokuvia USA:n Uuden Englannin pikkukaupungeista. Tarkempi katselu, "miten hetki ja valo voi olla noin huikea?", pakottaa miettimään mitä kuvassa on. Mitä ruusujen alla on? Ja sitten selvitystöitä. Crewdson, Yalen valokuvauksen proffa, tekee kuviaan kuin elokuvaa. Mukana on tuotantoryhmä, lavastajat, valomiehet, maskeeraajat jne. Näissä kuvissa aitoa on Crewdsonin visio ja viesti. Sen minkä sosiaalista dokumenttia kuvaava ehkä joskus harvoin onnistuu vangitsemaan, Crewdson "maalaa" esiin. Ensin läjittäin näppäilykuvia, ideoiden kehittelyä, ajatuksen keskittämistä ja näkemys miten tuon kaiken saa kiteytettyä yhteen kuvaan. Toimii.
Suosittelen opintomatkana kaikille.

Gregory Crewdson: sarjasta Beneath the roses

Crewdsonista vielä. Hän kuvasi aikaisemmin 20*25 laatalle, mutta nykyään digitaalisesti. Isoin saatavilla oleva digiperä palkkikameraan. Sen näkee, kuvien piirto on millintarkka, rakeita ei ole, vaikka on kuvattu etupäässä hämärissä tai yöllä.
Printtejä on 6+AP. Monet tästä sarjasta on myyty loppuun. Hinta on €70.000/kpl.
Siinä. Lisää syitä tehdä "opintomatkaa".

Ilahdutti myös Galerie Serge La Borgnen näyttely Marina Abramovichin performanssi-stilleistä. Pitkä kirjo 70-luvun lopusta viime vuosiin. Joitain vahvoja kuvia, mutta en tiedä toimisivatko sittenkään jollei olisi nähnyt live-esityksiä, tai ainakin videoita.Faisal Samra: Performance #19, 2007, 120 *160 cm

Sen sijaan Faisal Samran valokuvasarja, jotka nimeltään ovat "Performance #...", toimivat hienosti kuvina. Performanssit on tehty studiossa vain kuvausta varten. Niissä Samra hakee, peittää ja tutkii identiteettejä peittämällä kasvonsa erilaisilla kangasvirityksillä. Samra on mies Saudi-Arabiasta - mikä antaa tietysti teoksille vahvemman sisällön kuin jos joku suomalainen haahuilee burka päällä. Katso http://faisalsamra.com/

Facebook users: face the facts!

Are you using Facebook? Submitting your photos for all your friends to see there?

I am on Facebook but I shall not submit any material to it. Some vigilant friends of mine alerted me when Facebook was new. They had actually read the permissions you agree to when you sign up for stuff on line.

So here is the interpretation of the rules: "anything you upload to Facebook can be used by Facebook in any way they deem fit, forever, no matter what you do later."
Gulp.
Check this CNET article on the subject.

Sharing snapshots is nice, but I still need to own the rights.
What do you think?