nyt on siikojen aika

kun on oikeat kamppeet (tuilik, eli länsigrönlantilainen perinteinen hylkeennahkainen huppu/viitta/aukkopeite, tai kuivapuku, ja alla villakerrastoja muutama) ja tietysti kajakki, kesä Suomenlahdella loppuu vasta kun tulee liikaa jäitä meloa eteenpäin.
Näillä vehkeillä - minulla on itse oman rannan puista ja ostetusta puuvillakankaasta tehty kajakki allani - minun kesäni ei loppunut eilen.
Terminen kesä jo monin paikoin Suomessa päättyi eilen. Sen määritelmä kun on että yölämpötila keskimäärin pysyi alle 10 asteen.

Kuka sanoo koska kesä loppui? Kuka kertoo minulle mehiläisten sanoman niiden surratessa kasvihuoneeni chileissä?

En minä. Etkä sinä.

Siis kuka?

Punainen on yhteinen sopimus. Siitä, punaisen mahdottomuudesta, olen tehnyt taidetta pennusta asti. Sinun punaisesi rajat eivät ole naapurisi punaisen rajat. Hänestä se rajapunainen on jo sinistä, tai oranssia.

Vaan mitäpä väliä sillä? Kuusikiloinen järvitaimen, joka tarttui siikaverkkoon, on aika saman näköinen kuin järvilohi. Ja kun täältä Puulalta molempia nostetaan, voisimme kinata pitkän illan. Mutta hiton hyvä syötävä se on, olkoon pilkuton lohi tai kumman väkäleukainen taimen.
Minä vetäisen sen ruodottomaksi ja panen perkeet kiuhumaan hitaasti pariksi tunniksi. Parempaa sashimia tai kalalientä et ole syönyt koskaan.

Siinäpä se.

Elintasoa mitataan.
Bhutanin viimeinen kuningas, ennen kuin luopui vallastaan perustuslaillisen demokratian hyväksi, lanseerasi valtiotaan ja kansaansa mittaamaan käsitteen elämisentaso.

Kun tulee jano, kävelen järven rantaan.
Kun tulee nälkä, vien soutuveneelläni muutaman verkon ja katiskan ulos. Ja näin loppukesällä poimin hätänälkään mustikoita tai puolukoita. Ja pikapaistan, voissa!, ukonsienen hatun.

Suurin osa tuntemistani taiteilijoista on köyhiä, mitattiin sitten elintasoa tai elämisentasoa.
Elintason niukkuus lienee hyväksytty valinta - vaikka ns huiput keräilevätkin Mersuja.
Mutta elämisentason niukkuus on säälittävää.

Kun nuori taiteilija väistämättä valitsee vähäiset tulot: töistään, hanttihommista, sossusta jne, mikä typeryys on valita myös vähäinen elämisentaso!
Schnabeliksi tai Ristiksi ei pääse taiteellisilla lahjakkuuksilla. Markkinointiekonomin koulutuskaan ei riitä - pitää olla luontaista kykyä. Itsensä markkinointiin, ei taiteiluun.

Onko se sitten elämisentasoa? Menestynyt markkinointi-artisti voi tehdä isoja teoksia isoihin paikkoihin joista hyvin pienilevikkiset taidejulkaisut kirjoittavat isosti, ja ehkä isot uutiskanavatkin Tv:ssä uutisoivat minuutin.
Ja voi ajaa isolla autolla, Hummerilla peräti. Ja jatkaa heikkoa itsetuntoaan lukemattomilla muilla tavoilla.

Ei, se ei ole elämisentasoa sen enempää kuin suurin osa edes köyhien taiteilijoiden köyhästä taiteilusta. Ja koska kumpikaan ei ole elämisentasoa, se on surkeaa. Eikä ainakaan taidetta.

Paistan nyt saunalta kävellessä nappaamani kuusi pientä punikkitattia, yksinkertaisella reseptilläni. (Salainen, tietysti!) Niiden sivuun tulee pieniä tomaatteja kasvihuoneesta, ja eilisiä siikoja graavattuna (koita tätä: rosepippuria, tinjamia, sokeria, suolaa - kolme-neljä tuntia siian koosta riippuen)

Taide on taiten tekemistä.

Kameran ja pensselin ja kitaran voit heittää mereen.

kehottaa

Lauri Nykopp

jonka mereen heittämistä ei ole lukua

lahnoja kalastamassa

90mm riimuverkkoihin ei jää kuin yli 1,5-kiloiset. Ja nyt kun kutuaika on ohi ne isot ovat niin fiksuja eivätkä ryntäile verkkoon. Eilen kävin aitoon eskimotyyliin hiljaa ja hiljempaa kajakilla katsomassa verkot tuolta kolmen kilometrin päästä lahnalahdesta. Näin tyynen veden alta kaksi isoa siellä. Vaan verkoissa ei ollut ketään.
Verkkojen lasku ja nosto kapeasta kajakista - itse tehty, grönlantilaisen mallin mukaan, paikallisista puista ja vedentuomista, ilman ruuveja, nauloja tai liimaa. Toki hylkeennahkojen sijasta pinnaksi ompelin tukevaa puuvillakangasta.
Niin, se verkkojen nosto. Se on miehekästä puuhaa. Nykynaisilta se voisi käydä myös. Mutta ei näiltä pullapojilta jotka täällä Puulan selillä pörryyttelevät isoilla uisteluveneillään, kaksitoista vapaa hörhöllään. Eivätkä yleensä saa yhtään järvilohta tai taimenta. Minä nostan verkoillani niitäkin kotitarpeiksi.

Kun vesi on ollut näin tyyni... on vaan pysähdyttänyt katselemaan valoja ja aaltoja ja rantoja.

Kamerakin olisi voinut olla mukana.
Mutta näitä minä en jaa. Kokemaan voit tulla.

Sitten mietin qajaqissani näitä taiteena markkinoitavia kaupunkinäppäilyjä. Ja ihmisnäppäilyjä, Biafrasta tai Turkista. Että miksi en näe näyttelyissä myös "näkemyksellisiä hetkiä" näistä meidän ihmisistämme - rantakallioista, männyistä, sudenkorennoista ja pintaan hyppäävistä taimenista?
Vaan arvostamanikin, ne harvat valokuvaajat joilla on silmää, näyttävät vain pikakuvia kaupunkien tylystä betonista ja rautaromusta ja nuorisosta kännissä ja raskaista naisista valkoiseksi sudituissa betonikopeissa. Takalan Antero - Katse Galleriassa nyt - on ollut valokuvaajaksi harvinaisen lähellä syvään näkijöitä kuten Al-Ghazzali, Mark Rothko ja Barnett Newman. Mutta Takalakin on joutunut 70-vuotiaaksi kulkemaan omia polkujaan. Valokuvataiteen Museon retrospektiivi keväällä 2010 on ensimmäinen kunnon katsaus hänen tuotannostaan.

Sitten kun öljyllä tuotettu ja tuotu ruoka sieltä kaupunkien S-Marketeistä käy kestämättömän kalliiksi (ja perin loppuu) on liian myöhäistä yrittää oppia elämään.
Tehomaatalous, länsimaisten kaupunkilaisten ruokatuotanto, käyttää keskimäärin 12 KCal energiaa jokaista syötyä 1 Kcal ruokaa kohden. Siinä keskiarvossa ovat mukana koneet, lannoitus, kuljetus, naudan sisäfile, hampurilaiset, oluet, ruukkusalaatit, tomaatit, uudet perunat ja muoviin pakkaus.

Tee jotain. Älä ota valokuvia. Vaan tee jotain, josta lapsenlapsesi voivat olla ylpeitä.

Tätä kuvaa täältä Puulalta ei ottanut Arno Rafael Minkkinen, itsestään eikä minusta. Tämä kuva ei yrittänyt eikä aio olla taidetta, niinkuin faijani Tola ja minä taide ja valokuva nähdään.
Tola vaan näpsäsi vuosikymmenten rutiinilla "hetken" kun tulin verkkoja kokemasta. Kalat olivat tallessa, jaloissani sätkivät.

Tee jotain, ehkä siitäkin voi ottaa valokuvia.

Taidetta on taiten tekeminen.

netti ja tietokoneruutu

Valokuvataiteen Museon juhlanäyttelyssä oli paljon väkeä. "Cocktail-kutsut", jossa small-talkkia on paljon, kenenkään kanssa ei kovin montaa lausetta vaihdeta, kun sitten tarvii tervehtiä seuraavaa tuttua.
Se nyt kuuluu ajan, ja tällaisen tilaisuuden, luonteeseen. Mutta Timo Kelarannan konsepti rakentaa tämä näyttely: valitut taiteilijat tapasivat ja juttelivat töistään lukuisia kertoja, on minulle näyttelyn suurin anti. Siellä on paljon hienoja töitä, ei siinä mitään. Dialogi, olkoon sitten keskinäistä kehumista tai kovaa kinaamista, vähän eri kanteilta katsovien taiteilijoiden kesken, on tavattoman hedelmällistä.
Tällaisessa maailmassa jossa epävarmuutta tulevasta on niin paljon, ja mahdollisuuksia niin valtavasti.

Näyttelyn tiimoilta tulee Katseeseen Marja-Terttu Kivirinnan ja Harri Pälvirannan dialogi. Eli en puhu siitä enempää.
Muuta kuin että päällimäiseksi kuvaksi jäi näyttelyn nuorimman taiteilijan, Santeri Tuorin "tauluna" seinällä esitetty lyhyt lausuma. Muistin varassa siteeraten: "En halua että minut luokitellaan valokuvataiteilijaksi. Valokuva on vain osa kuvataiteen kenttää... Mutta valokuva on hyvä väline - siinä on lähtökohtaisesti aina liikaa informaatiota, detaljeja. Niitä poistamalla löytyy lopulta olennainen." Niinpä. Tuorilta esillä oleva videoteos toimisi varmaan tietokoneruudulla.

Se on väistämättä tulevaisuutta.

On ilo katsoa hienoja taidekirjoja. Netissä. Elina Brotherus ja Juha Nenonen ovat juuri avanneet uudet kotisivut (www.elinabrotherus.com ja www.juhanenonen.net), jotka ovat hienosti toteutettuja, tyylikkäitä, ja kertovat vahvasti kummankin taiteilijan tarinan.
Molempien teokset ovat (olleet ainakin) taidevalokuvan kaanonissa. Seinätauluja. Mutta kun näitä sivustoja katson, odotan, ja oletan, nettiin ajateltuja teoksia.

pitää tietää

Pitääkö taiteilijan tietää mitä maailmassa tapahtuu? Pitääkö tietää mitä muut aikalaistaiteilijat tekevät? Pitääkö tuntea taiteen historiaa?

Vastaus kaikkiin kysymyksiin voi olla vain kyllä. KYLLÄ isoilla kirjaimilla, JOS omaa taidetta on myös tarkoitus esittää yleisölle. Oman navan ympäriltä voi toki tehdä taidetta, mutta sen kantavuus on yhtä satunnaista kuin Vodlozeron kansallispuistoon (Euroopan suurin, Venäjän Karjalassa) puolukanpoiminnassa eksyneen huuto.

Tiedon- ja kokemisen jano tekee pikavisiitin Pariisiin tukalaksi päätöstenteoksi.
Vassily Kandinskyn retrospektiivi Centre Pompidoussaja Giorgio de Chiricon retrospektiivi Musée de l'Art Modernessa olisivat varmasti vaikuttavia kokemuksia. Mutta ne työt olen vuosien varrella isoissa näyttelyissä nähnyt ja miettinyt. Saavat jäädä väliin. Henri Cartier-Bresson'in laaja näyttely Maison Europeene de la Photographiessa kuuluisi pakolliseen oppimäärään. Enpä ole ennenkään mennyt muiden asettamien sääntöjen mukaan. Ja kirjat on hyllyssä. En siis näihin yritä ehtiä.

Kun Musée de la Monnaieessa on David La Chapellen retrospektiivi. Kamalaa glitsiä. Muoti- ja mainoskuvaaja on heittäytynyt taiteilijaksi ja tuonut vanhaan museoon sen estetiikan. Se oli ensimmäinen reaktio. Ja toinen oli että tämä on enemmän aikaamme, enemmän aikamme taidetta kuin konseptuaaliset viritelmät ranskalaisen taiteen triennaalissa La Force de l'Art 02:ssa Grand Palais'ssa. Pahassa, ei hyvässä!
La Chapelle rakentaa isolla koneistolla studiossa kuvaelmia, joissa on paljon aikaamme. Totta, sitä totta mitä tv:ssä uutisoidaan. Ja keksiläitä portretteja julkkiksista, joilla on varaa maksaa salkullinen seteleitä muotokuvastaan. Niin toimivat maalaustaiteen historian suuret nimet. Ettei siinä mitään.
Mutta kerran nähty, ja riitti. Pinta. "Kuva on vain pintaa, ja jokainen voi olla kuuluisa hetken jos pääsee telkkariin." Se oli Andy Warholin estetiikka. Häneltä on Grand Palais'ssa esillä pari sataa teosta. Nekin ovat ennen nähtyjä, mutta kävinpä silti kun olin nurkilla. Vastapäätä, Petit Palais'ssa oli laaja William Blake-näyttely. Hän olisi varmasti valokuvannut ja sitten fotoshopannut jos eläisi nyt. Siitä näyttelystä ei käy kirjoittaa tällaisessa kevyessä blogissa, niin tärkeitä hänen runonsa, ja kuvansakin, ovat minulle olleet.

Warhol sanoi noin 1973 että "olen kaupallinen taiteilija. olen aina ollut kaupallinen taiteilija."
Suunnilleen niihin aikoihin asti, Mao-portretteihin, hän radikaalisti muokkasi kuvataiteita. Sähkötuolit ja elokuva/julkkis-lehtikuvat moninkertaistettuina, ja katsottavaksi kestämättömät effat ovat hänen antinsa minulle. Myöhempien vuosien muotokuvat julkkiksista ovat lahjakasta rahastusta. Eikä siinä mitään. Mutta turha niitä oli ladata pilvin pimein tällaiseen taiteen suureen pyhäkköön. Minusta. Parin sadan metrin jono lippukassalle kertoi toista. Realismia taiteen maailmassa.

William Egglestonin uuteen tilausteokseen "Paris" Fondation Cartierissa oli myös jono. Eggleston sanoo valokuvaavansa ilman suunnitelmaa, ilman luonnoksia tai hahmotelmia. Näyttelyssä oli myös runsaasti hänen luonnosblokille sutimia piirroksia. Paperin täydeltä värillisiä viivoja. Ne avasivat kyllä näkemisen tavan hänen valokuviinsa. Ruudun täydeltä jotain, ehkä kiinnostavia linjoja, muotoja, värejä.
Katukuvausta, käsivaralta ja hetkessä. Mutta abstraktin maalaustaiteen, ei menneiden aikojen valokuvaajien (Cartier-Bressonin otoksia on nähtävillä laajasti, kuin ollakaan), hengen perineenä.
Monen suomalaisen taidekuvaajan pitäisi nähdä tämä. Ja ehkä todeta että "tehty jo", ja hakea itselleen uusia suuntia.

Gallerioissa on rauhallisempaa. Vaikka vähintään yhtä painavaa taidetta. Haim Stenbachin uudet teokset Galerie Almine Rechissä olivat tämän visiitin suurin anti (paitsi Blake, edellä).
Pappa on nostanut jalustoialle 60-luvulta asti arkipäivän esineitä. Ja niiden yhdistelmät, ja tämä konsepti - mikä tahansa Steinbachin huolella harkitsema arkipäiväinen esine voi viedä katsojan mielen tuntemattomiin maailmoihin. Näin syviä tarinoita, ja näin suurmestari Marcel Duchampin jalanjälkiä. Tilasin saman tien Amazonista kirjan Steinbachista.

Pariisin nykyiset huippugallerioista valtaosa on samoille kulmilla. Sain juosta moneen kertaan mittaamaan - pohjapiirros kun on 1800-luvulta - miten Illuusioni mahtuvat, ja mitä PR-päällikkö tarvii ranskaksi, ja mitä mieltä taas yksi "tärkeä" kuraattori on teosvalinnasta. Siinä uteliaana juostessa pikavisiitti Galerie Emmanuel Perrotinille meni pitkäksi. Lionel Esteveltä oli esillä vain tuoreita töitä. Mutta tuntui kuin olisi ollut retrospektiivi, tai perin ryhmänäyttely. Esteve sanoo että miksi ihmeessä hänen pitäisi rajoittaa luovuuttaan sarjoihin tai yhteen tyyliin tai estetiikkaan???
Hyvä kysymys, hieno näyttelykokemus.
Tony Craggin puuveistokset Galerie Thaddeus Ropacissa ovat komeita. Ei siinä mitään. Mutta että Thaddeus myy näitä hyvin, satoja tonneja kipale, ja Martti Aiha ja Kain Tapper pysyvät tarkoin varjeltuina salaisuuksina Suomessa....
Naapurimme siinä välissä, Galerie Karsten Greve, näyttää Sergio Vegan valokuvia papukaijoista, joihin hän on fotoshopannut väriruutuja (valokuvan väreistä).
Höh! Richteriä vähän, sieviä kuvia vähän... ehkä Sergio on tehnyt painaviakin teoksia että on päässyt tällaiseen galleriaan. Ja minä voin toki olla väärässä kun sanon vaan että Höh.

Pääsisipä toiseen kotiin Hirvensalmelle, laittamaan rysiä ja verkkoja veteen. Eli tekemään taiteesta totta ihmeempää.

taiteen kestävyydestä

Törmäsin vappuaattona Ulla Jokisaloon. Hän oli hyvällä tuulella, upouusi digikamera innostutti. Ulla kertoi olevansa ikionnellinen uusimmasta teknologiasta. Hän kuvaa digillä ja tulostaa itse A2-kokoisella printterillä. "Haluan, ja nautin, tehdä teokseni itse, käsityöläisenä", hän sanoi. "Niin kuin aikoinaan mustavalkoisia pimiössä, mutta nyt on niin paljon enemmän mahdollisuuksia. Eikä pimeä koppi ja kemikaalihuurut vedä yhtään puoleensa, enää."

Puhe kääntyi valokuvien säilyvyyteen. "Kun istuin Kiasman hankintalautakunnassa se oli jokaisen valokuvan kohdalla vähintään puheenaihe tai este", hän kertoi. "Mutta mitenkä monet muut nykytaideteokset säilyvät? Siitä ei koskaan puhuttu."
Niinpä. Olin juuri käynyt katsomassa Jani Leinosen ja Riiko Sakkisen näyttelyn Amos Andersonin Taidemuseossa. Leinonen oli maalannut mm. elintarvikepakkauksille. Niissä käytettyjen edullisten painovärien kestävyys ei taatusti ole häävi. Ja tuskin myöskään tulosteissa bannerikankaille, joiden päälle on sitten maalattu.

Monien 50- ja 60-luvun maalausten värit ovat kärsineet - maalarit surutta vetelivät kankaille, pahveille jne sekalaisia seinämaaleja ja ties mitä. Kuuluisin esimerkki lienee Mark Rothkon Harvardin yliopistolle 1963 tekemä viiden suuren teoksen sarja, joka on nykyään väreiltään täysin pilalla. Sen voi nähdä vain kirjojen valokuvissa.
En tiedä mitä konservaattorit sanovat vaikkapa Julian Schnabelin tuoreista maalauksista, joissa pohjina on vanhoja pressuja jne.

Värivalokuvan stigma on tietysti se, että valokuvapaperille suurennettujen, tai Lambdalla tulostettujen, teosten värinkesto ei ole kuin 15-25 vuoden luokkaa. Se on vähän verrattuna huolella tehtyihin öljymaalauksiin. Mutta uusimmilla ammattitason mustesuihkutulostimilla, pigmenttiväreillä ei-kiiltäville papereille, tehtyjen teosten värinkesto on 70-100 vuoden tasolla.
Samaa tasoa kuin maalauksilla.
Ei pitäisi olla kellään nokan koputtamista.

Värinkestohan ei tarkoita sitä, että vaikkapa diasec-menetelmällä akryylilevyn alle kiinnitetty värivedos on pilalla jo 25 vuoden päästä. Vaan sitä, että havaittavissa oleva ero väreissä on syntynyt. Kestää kauemmin ennen kuin värit ovat muuttuneet häiritsevästi. Ja sehän on aina subjektiivinen kysymys. Faijan värikuvat 50-luvulta ovat edelleen minusta makeita, vaikka värit ovatkin kaukana realismista.

Värien rappeutuminen värivalokuvissa ei muuten suinkaan johdu auringonvalosta. Sekin toki vaikuttaa, suora auringonvalo haalistaa värejä. Värien pahin vihollinen ovat kuitenkin itse liuotinpohjaiset värit. Niiden ja paperien kemikaalit syövät hiljalleen niitä värejä, jotka aluksi olivat niin hienoja.
Pigmenttivärit ovat paljon stabiilimpia, myös kiiltävillä papereilla.

Valokuvataiteen Museon konservaattori Riitta Koskivirta tulee kirjoittamaan tästä aiheesta Katseeseen asiantuntemuksella.

seikkailu, jossa on hylkeitä ja simpansseja

Illalla väsytti, liikaa touhua ollut.

Selailin vanhoja muistikirjoja, löysin tällaisen sitaatin:
Taide on seikkailu tuntemattomaan maailmaan, jota voivat tutkia vain ne jotka ovat valmiit ottamaan kaikki sen riskit. (Mark Rothko)

Sitä ja savulampaan siivuja mutustellessa poimin pöydältä Seppo Keräsen ja Markku Lappalaisen uuden kirjan "Hylkeet" (Maahenki Oy, Helsinki, 2009, 151 sivua).
Seppo Keränen on kymmeniä vuosia kulkenut Itämerellä kuvaamassa. Runsas kavalkadi siitä on upea. Pete Kuokka värierottelijana ja Artprint Oy painajana tekevät erittäin kaunista jälkeä.

Keräselle tämäkin on ollut varmasti hyvin antoisa seikkailu tuntemattomaan maailmaan.
Vaan sitten rupesin pohtimaan, että onkos tämä nyt sitten taidevalokuvaa vai luontokuvaa?
Ja miksi? Kun Keränen ottaa kuvia merikotkista niitä sanotaan lintukuviksi. Ja kun hylkeistä ja saariston maisemista - joitain kuvia on kalastajista ja metsästäjistäkin - niitä sanotaan luontokuviksi.
Ja sitten kun taidevalokuvaaja X ottaa kuvia itsestään tai muista simpansseista, niitä sanotaan taidevalokuviksi. Olivat ne sitten täysin realistisia tai surrealistisia.

Seppo Keränen: Hallinaaras

Tässä taitaa olla ristiriita. Arvotukset ovat arvoituksia...

Mietipäs sitä. Niin minäkin.

Lappalaisen sujuva teksti on muuten lukemisen arvoinen. Kohtalaiset tietoni Itämeren hylkeistä lisääntyivät huomattavasti. Ja erityisesti minua ilahdutti hänen arvotuksensa. Nimittäin hän käy läpi ihmisen (saalistaja ruokaketjussa ylempänä) ja hylkeen (saalistaja ruokaketjussa alempana) pitkän rinnanelon Itämerellä ja sitten liian metsästyksen ja ympäristövaurioiden aiheuttaman hyljekantojen putoamisen, ja nyt taas hallien rajun lisääntymisen. Ja päätyy surullisena toteamaan, että se uhanalaisin eläin tällä hetkellä on rannikon kalastaja.

aamun äänet

tää varsinkin, ja tässä pidemmään aikaa jo, on tosi hankala aamu.
Motivaatio istua tietokoneen kimppuun on nollassa, tai pakkasella.

Kaksi vaihtoehtoista äänimaailmaa kun kilpailee:
1) kovalevyjen rohina ja leveätelaisen printterin rouskutus siihen vielä aina välillä päälle
2) jäitten jyrähdykset ja kirskaisut säestämässä lintujen äänimattoa

Kumman pitäisi voittaa? Ja miksi?

Tällaisina aamuina aivan erityisesti minä mietin - ja uskon että jokainen tervepäinen miettisi jos olisi täällä Puulan rannassa - että mitähän merkitystä näillä taidetouhuilla nyt olikaan? Varsinkaan niin kuin niitä tehdään, ympäri maata ja maailmaa lennellen ja lennättäen teoksia, kalliille ja kaikkea muuta kuin ekologisille materiaaleille, ja melkoista toimistoarmeijaa tarvitaan paperien kanssa turaamassa.

Parempi siis mennä ulos. Imemään voimaa, ihan vain nauttimaan, ja fundeeraamaan. Kummasti siellä aina ilmenee tekemättömiä hommia. Vettynyttä tietä pitää ojittaa. Katiskojen päältä on pressu osin karannut ja niissä on kuivia lehtiä. Yhden aitan räystäskourun ovat jäät tai lumet vääntäneet loukille.

Ja nukkuakin on paljon parempi ulkona kun on kirkas taivas.

Niinpä. Simpanssi mikä simpanssi.